Tänään sitten lopullisesti peruutimme Suomen-matkamme. Tai mies tulee kyllä Helsinkiin työmatkalle juhannusta edeltäväksi viikoksi, mutta meikäläisen lomahaaveet torpattiin oikeastaan jo viime viikolla ja niinpä mieskin palaa kotiin heti työvelvollisuutensa hoidettuaan. Kurjaa, mutta tässä tilanteessa parempi näin - lääkäri olisi ehkä pitkin hampain päästänyt lähtemään mutta se olisi tarkoittanut lomapäivien käyttämistä pakkomakuuseen ja jollain uudella lääkärillä ramppaamiseen. No thanks - ja saadaan sentään reissurahat takaisin, koska matkustaminen on nyt niin heikko idea, että sitä osoittamaan sain tohtoritädiltä ihan virallisen paperinkin.

Harmittaa kyllä vietävästi, että kotimainen kesä jää jälleen kerran näkemättä ja kokematta. Sitäkin enemmän surettaa, etten pääse tapaamaan rakkaita ihmisiä joita on aina kova ikävä ja joiden kanssa ehdittiin tehdä jo vaikka mitä leppoisia kesäkivasuunnitelmia. En ole tavannut perhettäni pitkään aikaan ja rakas ystäväni synnytti juuri eilen pikkuisen tyttövauvan, jota olisin kovin mieluusti päässyt ihailemaan. Aina ei kuitenkaan voi saada kaikkea eikä päätös lopulta ollut edes kovin vaikea - asia oli ollut puolittain ilmassa jo pari viikkoa ja kun pelissä on poikasen hyvinvointi ja masuasuminen vielä toivottavasti pitkään, kunnon konfliktia ei oikeastaan edes päässyt syntymään. Mikä ei tietenkään tarkoita ettenkö olisi pettynyt: monet itkut on itketty suuntaan jos toiseenkin, ja tulevat päivät ja viikot ovat siintäneet edessäni loputtoman pitkinä ja yksinäisinä, vuorotellen pelottavina ja puuduttavan pitkästyttävinä.

Päivän hyvä uutinen on, että jo viikon päivät kärsimästäni vuodelevosta voidaan ainakin toistaiseksi hieman höllentää, koska tilanne ei tämän päivän käynnillä näyttänyt mitenkään katastrofaaliselta. Vuodelevosta kun tuppaa kai olemaan enemmän haittaa kuin hyötyä, jos se ei ole ehdottoman tarpeen. Viikon verran kokeilemme siis normaalimpaa olemista: ei luonnollisestikaan liikuntaa tai muuta kivaa, mutta sohvalta on lupa nousta ja tehdä kepeitä arkiaskareita. Viikon kipeällä jumittamiskokemuksella voin sanoa, että se on jo suuri voitto! Voi kuulostaa naurettavalta, mutta olenpa myös tositosi iloinen, etten peruuttanutkaan keskiviikolle varaamaani kampaaja-aikaa. Jostain se riemu on katsokaas revittävä. Voin sitten noin torstaista muuttoa varten olla edes sievä ja hyödytön pelkän hyödyttömyyden sijaan... Samoin pääsen ehkä sittenkin nauttimaan tämän alkuviikon viileämmistä keleistä - säätiedotus ja mies kertoivat, että viikonloppuna huideltiin jo satasen (37ºC) pinnassa (itsehän makasin jääkaappikylmäksi ilmastoimassani asunnossa päivät pääksytysten) mutta nyt on palattu siedettävämpään 34 asteeseen loppuviikon sateita ja myrskyjä ennakoiden. Tänään saamillani liikkumavapauksilla voin ehkä kipittää hetkeksi alakerran altaalle ja lepuuttaa särkeviä lonkkiani verkkouimapatjan päälle; tuo ihana laite kun sallii minun maata jopa vatsallani poikanen mukavasti veden alla.

Kiitos kaikista rohkaisevista ja sydäntä lämmittävistä viesteistä, joita olen eri kanavien kautta saanut tämän matka- ja komplikaatioasian tiimoilta sekä vanhoilta ystäviltäni että uudemmilta blogitutuilta. Kurjina hetkinä pienikin muistaminen voi pelastaa päivän!


Kuvituksena tänään poikasmeininkiä: masupäivitys tältä päivältä eli rv 23 ja toisessa kuvassa puuhakas mies viimeistelemässä pinnasängyn kokoamista toissaviikonloppuna olkkarissamme.