Tänään oli taas kunnon säätöä.
Olin sopinut ohjelmaa päiväksi, joten aamulla oli tarkoitus nakutella konetta tehokkaasti ja edetä hommissa kunnolla.
Niin varmaan.
Mies lähti toimistolle poikkeuksellisen myöhään, koska hänellä oli
ollut aikaisin aamulla silmälääkäri keskustassa. Olin itse juuri
ehtinyt tulla salilta kotiin ja tsekata pikapikaa uutiset vielä
hikisenä; lupasin silti lähteä heittämään. Eihän likaisesta tukasta,
märästä paidasta ja erikoisesta vaateyhdistelmästä (ensimmäisenä
eteisestä jalkaan olivat osuneet kirkkaanväriset allasläpyskät) nyt
autossa ole haittaa.
Tiputin miehen toimistolle, ajoin takaisin kotiin ja pinkaisin autotallista kotiovelle.
Tajunta: ei avaimia.
Autoon, ei avaimia sielläkään.
Tajunta: mies sulki lähtiessämme oven ainoilla avaimillamme (toiset
jäivät kaverin autoon eikä niitä ole saatu takaisin). Eikä sitten
jättänyt niitä autoon tai minulle. Eikä minulla ole puhelinta. Eikä sen
puoleen mitään muutakaan.
Prkl.
Pohdintaa. Miehen
toimistoon ei voi kävellä noin vaan. Soittaa voisi jos olisi puhelin.
Alakerran toimiston tädeiltä kyllä saisi vongattua jonkun avaamaan
oven, mutta ulos lähtiessä sitä ei saisi kuitenkaan lukittua. Sitä
paitsi toistamiseen vaivaamisesta myös sakotetaan rahallisesti. Eikä
huvittaisi selvitellä siellä asiaa superräjähtäneenä, kun avaimia on
kumminkin lähdettävä jossain vaiheessa hakemaan. Ei siis muuta kuin
takaisin miehen työpaikalle, onneksi sinne ei sentään ole pitkä matka.
Kaahausta. Selittelyä aulaemännälle. Miehen nimen tavaamista. Miehen
nimen tavaamista potenssiin kaksi. Potenssiin kolme, neljä.
Kummastuneita katseita räjähtäneeseen habitukseeni kohdistuen.
Verenpaineen nousua. Varmuutta siitä, että miehellä on kuitenkin
puhelinpalaveri päällä, eikä ehdi vastata mihinkään sisäiseen soittoon.
Nimen tavaamista uudelleen.
Saatiin mies lopulta aulaan
avaimien kera ja loikin vesilammikkojen yli autoon, varpaat märkinä.
Paita oli sen sijaan kuivunut mukavasti selkään kiinni.
Kotimatkalla onnistuin vielä tiputtamaan avannipun penkin väliin, josta
sitten kaivelin sitä ikuisuudelta tuntuneen ajan. Kävi oikeasti
mielessä, että joudunko sittenkin pyytämään oven avausta toimistosta.
Hyvä selitys, avaimet autossa jossain ja toiset kaverin autossa, joka on jossain..
Löytyiväthän ne avaimet kuitenkin ennen hermoromahdusta, eikä koko
episodista sen suurempaa vahinkoa koitunut. Mutta miten minulle aina
sattuu tällaista? Täällä kun ei voi vahingossa mitenkään lukita
avaimiaan sisään (perinteinen bravuurini) niin enköhän sitten keksi
jotain muuta kommervenkkiä päiväni piristykseksi. Ja: oliko pakko
pyytää miestä lukitsemaan ovi, kun avaimet kuitenkin alunperin olivat
nimenomaan minun kädessäni? Ja miten tähänkin taas tuhlaantui niin
paljon aikaa ja energiaa, että mihinkään tuotteliaaseen ei sitten enää
ehtinyt?
Onneksi en kuitenkaan jäänyt kotiin puhisemaan,
loppupäivä on nimittäin onneksi sujunut oikein mukavasti huonosta
työomatunnosta huolimatta. Suomalainen kaveri ajoi autonsa meidän
talliin ja haettiin sitten yhdessä saksalaistyttö parin mailin päästä
mukaan. Kimppakyyti, kuinka eurooppalaista! Käytiin pitkästä aikaa
lounaalla uptownissa, mukavaa. Pieni viehättävä risotteria,
auringonpaiste ja hauska seura piristivät mieltä kummasti.
Täydennettiin retkeä vielä koukkaamalla Half Price Booksin kautta,
josta mukaan tarttui taas vaikka mitä kivaa, vaikka mies onkin
lempeästi jo uhkaillut minua kirjanostokiellolla. Ei huolta: romskut
eivät maksaneet juuri mitään. Ja hyötyostoksiakin tarttui mukaan: tein
loistokaupat kunnon thesauruksesta jonkalainen minulta uupui. Säästöjä,
säästöjä!
Ja verovähennyksiäkin vielä.
perjantai, 3. helmikuu 2006
Kommentit