Aukaisin pienen tauon jälkeen uudestaan "Nautintojen ajan aarteen", Kirsti Simonsuuren uudet käännökset Shakespearen soneteista. Kunnianhimoinen työ ja rohkea kääntäjä! Kaunokirjallisten klassikoiden kimppuun käymisessä on aina omat sudenkuoppansa ja odotettavissa vähintään kohtalaista muutosvastustusta, mutta kun lisäksi puhutaan vanhasta kielestä ja runomuodosta, on haastetta jo uskomattoman paljon. Eikä unohtaa sovi myöskään sitä, että Shakespeare oli kaikkien aikojen innovatiivisimpia englannin kielen käyttäjiä - kieliteknisesti ja tulkinnallisestikin riittää siis pohdittavaa, vaikka toki monet ilmaukset ja ainoastaan Shakespearella eläneet merkitykset onkin jo moneen kertaan vuosien saatossa analysoitu, jäljitetty ja perinpohjaisesti selitetty.

Ihaillen siis luen Simonsuuren käännöstä, jossa kaiken lisäksi on nähtävissä selkeä linja: käännökset ovat kirkasta, selkeää nykysuomea - niin selkeää kuin monimerkityksinen Shakespeare nyt ylipäänsä voi olla. Sen kummemmin käännösteorioihin menemättä täytyy vielä todeta, että kääntäjä on käännöksen huomattavasta proosallisuudesta huolimatta tuntunut pyrkineen säilyttämään runojen alkuperäisen ytimen ja olemuksen, ikään kuin tuomaan mahdollisimman autenttisen mutta samalla ymmärrettävän kuvan suomalaiselle nykylukijalle. Ei siis ole tehty "saarikoskia" - ne käännökset, joita Saarikoski teki englannista suomeen kuulostivat aina huomattavasti enemmän Saarikoskelta kuin alkuperäistekstin kirjoittajan teksteiltä.

Tästä ylistyksestä huolimatta en voi välillä olla kaipaamatta joitain aiempia suomennoksia. Ehkä tuttuuden vuoksi - jokin sonetti, rakkauden kuva, nyt vain on jo olemassa mielessäni tietyssä muodossa, jonka kanssa ei tietyllä tasolla voi ehkä koskaan kilpailla. Tai sitten siksi, että Shakespearen soneteissa (ja soneteissa yleensäkin) on briljanttiudestaan huolimatta aina jotain vähän pateettista, ylimakeaa, johon vanhahtava, selkeästi "runomuotoisempi" käännös mielestäni hyvin sopii. Sellaisissa käännöksissä on ikään kuin enemmän sitä roosanväristä sonettipitsiä....

Tässä vielä Simonsuuren käännös kuuluisasta 114. sonetista:

Uskollisten mielten liitolle ei ole
esteitä: rakkaus ei ole rakkautta
jos se muuttuu muuttumisen halusta
tai taipuu vastavoiman vastustukseen.
Ei, ei! Se on ikuisesti luja merkki,
se kohtaa myrskyn eikä koskaan horju;
se eksyneille laivoille on tähti
jonka sijainti tunnetaan, ei mahti.
Rakkaus ei ole ajan narri vaikka ajan sirppi
niittää poskien ja huulten hehkun,
rakkaus ei muutu hetken eikä viikon mukaan
vaan kestää päiviemme loppuun asti.
       Jos tässä erehdyn ja minulle se todistetaan,
       en kirjoittanut mitään, ei rakastanut kukaan.

Käännöksen paras kohta on mielestäni navigointia kuvaava kohta ("se eksyneille laivoille on tähti..."); Aale Tynni puhuu vanhemmassa käännöksessä laivain tähdestä "jonka vaikutus jää salaan, vaikka korkeus on tuttu". Uudemmassa käännöksessä tämä kohtaa aukeaa ainakin minulle selkeästi paremmin ja vastaa aika kivasti alkuperäistä metaforaa tähtien mukaan navigoinnista. Sen sijaan "ikuisesti luja merkki" ei herätä minussa oikeastaan mitään, tässä kohtaa komppaan Tynniä paitsi meritematiikan säilyttämisessä myös ihan tunnepohjalta. Sillä onhan näin:

Ikuinen reimari on rakkaus...