En ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään lukemistani kirjoista. Siihen on vissi syykin, joka siis ei ole se, että olisin yhtäkkiä lopettanut lukemisen. Ehei. Olenpahan vain siirtynyt lukemaan täysin turhia kirjoja.

Tämä tendenssi ei suinkaan perustu tietoiseen päätökseen. En tiedä käykö muille koskaan näin, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti  minulle vain iskee surkeaakin surkeampi lukuonnikausi, joka kestää ja kestää ja jolle on vaikea löytää sen kummempaa selitystä - tälläkään kertaa en ollut tehnyt mitään erikoisia kirjallisuusvoltteja tai tarttunut selvästi erityyppisiin opuksiin kuin yleensä. Kirjoja haetaan edelleen summamutikassa ja fiilispohjalta kirjakauppojen uutushyllyiltä, tuodaan suosituksien perusteella Suomesta ja valikoidaan korvan taakse poimittujen vinkkien tai muiden hyväksi havaittujen metodien avulla kirjastosta. Ja silti viimeisten viikkojen, ehkä jopa puolentoista kuukauden, saldo lähenee pyöreää nollaa. Huhtikuussa kävi niinkin ankea juttu, että hukkasin lukupäiväkirjani muutamaksi viikoksi ja kun sen sitten löysin, en yksinkertaisesti kyennyt muistamaan mitä olin tuona aikana lukenut! Hämärästi kyllä, mutta olin siis todella lukenut niin tyhjänpäiväistä ja turhaa tekstiä, että en voinut muistaa kirjoja edes niiden huonouden takia. Mikä tahansa reaktio on kuitenkin parempi kuin ei mitään reaktiota...

Onneksi - sormet ristiin - tilanne näyttää olevan pikku hiljaa kohenemaan päin. Torgrim Eggenin Pärstäkerroin kirvoitti tuossa jo viime kuun puolella muutamat naurut - varsin mainiota, leppeää satiiria, josta puuttui lähes kokonaan Sisustajan yökötysfaktori. Kyllä pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta kestää pilkantekoa! Tom Sawyer-raukka oli puolestaan joutunut odottamaan vuoroaan hyllyssä kovin kauan, ja kun lopulta sen kimppuun pääsin, se osoittautui pettymykseksi, joskin hiukan odotetuksi sellaiseksi. Vaikka lukijan eteen marssitetaankin varsin kiintoisa ja paljastava henkilökavalkadi, kotinurkissa pyörimiseen ei saa millään huckfinnmäistä tajunnan laajennusta. Mainitsenkin Tom Sawyerin tässä plussapuolella lähinnä siksi, että uskollisesti litteroitua murretta oli hauska lukea alkuperäiskielellä.

Kevyesti positiiviselle puolelle kurkottivat myös Michael Cunninghamin A Home at the End of the World ja Robb Forman Dewin The Evidence Against Her. Kummassakaan ei ollut ainesta kestosuosikiksi tai ylistyslaulujen aiheeksi, mutta olivatpa kuitenkin ihan peruslaadukasta perusluettavaa peruspäiväksi. Tuo nyt lukemani Cunningham ei kuitenkaan yltänyt samalle tasolle kuin The Hours, josta itse asiassa pidin melko varauksettomasti; jälkimmäisen ongelmana taas oli varsin kiintoisasta sukutarinasta huolimatta selkeän kliimaksin puute - itse ainakin jäin lukijana ikään kuin roikkumaan, odottamaan sitä hetkeä, johon kaikki siihenastinen oli tähdännyt. Sitä hetkeä ei oikeastaan koskaan tullut.

Tähän väliin täytyy haukkuakin yksi kirja kunnolla, tosin se ei kuulu romaanisarjaan ollenkaan. Naapuri suostutteli minut lukemaan Malcolm Gladwellin kirjan Blink, joka kuulemma "kiinnostaisi minua ihan varmasti, siinä on psykologiaa ja kaikkea". Ai että olisi tuosta pitänyt jo arvata? Totta, mutta minä sen kun kävelin päin punaisia. Kirjan aihe eli silmänräpäyksessä tekemämme havainnot ja niihin perustuvat salamannopeat (johto)päätökset on sinänsä mitä kiinnostavin, mutta ei tällaisella käsittelyllä. Sanotaanpa ytimekkäästi vaikka näin: yliyksinkertaistettua, lukijaa aliarvioivaa, yltiöpopulistista, jankuttavaa. Yök.

Eilen sain loppuun Bob Dylanin muistelmat otsikolla The Chronicles, ja tätä voin kyllä suositella. Välillä pyörrytti se vauhti ja volyymi, millä Dylan pudottelee nimiä (muusikkojen, managerien, klubien, levy-yhtiöiden, runoilijoiden, koomikkojen....), mutta kyllä herralla sana hallussa on. Sitä paitsi kirja poikkesi kivasti perinteisestä ekaks-mä-kasvoin-isoks-ja-sitten-mä-menin-sinne-ja-tein-sitä-ja-nyt-oon-tässä -muistelmamallista - ja antoi ainakin minun vähäisestä Dylan-tietoudestani täysin poikkeavan kuvan tästä "sukupolvensa äänestä", joksi hän siis ei itse itseään lainkaan kokenut. Erityisen kiinnostavaa oli myös lukea taideteoksen (sanoituksen, sävellyksen, näytelmän...) syntyprosesseista.

Seuraavaksi aion tarttua Jeffrey Eugenidesin Virgin Suicides-romaaniin, jonka kanssa on sellainen erikoinen tilanne, että olen nähnyt elokuvan ensin, tosin jo vuosia sitten. Useimmiten vältän näin päin toimimista, koska aina jompikumpi teos tahtoo kärsiä ja mielummin ei kirja: tuntuu inhottavalta, jos ei saa itse kuvitella paikkoja ja henkilöitä. Coppolan elokuvan näkemisestä on siis kuitenkin jo aikaa, joten en muista siitä juuri muuta kuin että pidin siitä. Eugenidesin tuotannosta suosittelen muuten erittäin lämpimästi Middlesex-kirjaa, joka kuuluu kaikkien aikojen suosikkeihini - tyyli on hallussa ja tarina välttää vaikeasta aiheestaan huolimatta mässäilyn ja onnistuu sen sijaan olemaan sekä kiehtova että sähköinen.

Loppuun iloitsen vielä, että mies tuli myöhään yöllä kotiin ja pysyttelee täällä aina yhteiselle lomamatkalle lähtöön saakka. Pikku bonuksena mukana tuli myös Amazonista minua varten yllätykseksi tilaamansa William Boydin Brazzaville Beach, josta mies oli kuullut kehuja ja arvellut minun pitävän, koska suorastaan rakastin Boydin Any Human Heart-kirjaa, joka sijoittuu all-time top-listallani vieläkin korkeammalle kuin Middlesex. On se niin ihana, tuo mies siis! Juuri nyt Boyd menee kuitenkin kiltisti hyllyyn odottamaan vuoroaan, ehkäpä otan siitä ensi viikolla lomakirjan... Reservissä on ohjesäännön mukaisesti myös suomalaista (Sahlberg) ja jatkoa jo vuoden kestäneelle nuortenkirjakertaukselle (Salainen Puutarha).

Hyvin menee siis taas!