115163.jpg

Palasimme juuri Addisonin Londoner-pubista futista katsomasta. Englantihan tosiaan hävisi rankkariskabassa Portugalille ja voitte vain kuvitella tunnelman pettyneiden englantilaisten yrittäessä sisäistää, että ulkona ollaan, taas... Hikeä ja kyyneleitä - ja aika pian verta, sitä oli ilmassa.

Matsia mentiin katsomaan punavalkoisissa kannustustunnelmissa, olinhan jo aikaisemmin kiukunnut Portugalille häviötä, ikuista häpeää ja muuta suhteellisen kiihtynyttä kirousta. Eikä Londoneriin paljon muissa meinigeissä kannata mennäkään - porukka oli muutamaa ylimääräiskannattajaa lukuunottamatta pelkästään englantilaista fudaa tai kuole-jengiä, jonka intohimo on tunnetusti melkoisen aggressiivista laatua. Rytmikkäiden England, England -huutojen ja jänisräikkäräminän lisäksi laulettiin You are my England, my only Enland, you make me happy, when skies are gray... ja muuta kivaa. Ja vähemmän kivaa: sanotaan nyt vaikka niin, että The Referee is a Wanker-laulu oli sieltä siistimmästä päästä. Kirouksia vielä tällaisessa tilanteessa kuuntelee vähän pidempäänkin, mutta etnisiä loukkauksia ja rotukiihkoilua ei oikein jaksaisi yhtään eikä missään nimessä siinä mittakaavassa, jossa raivokas pubiyleisö niitä huuteli. Toisen puoliajan loppupuolella typerän rasistiset jutut alkoivat olla sitä luokkaa, että siirryin (huom. salaisesti - en ole itsetuhoinen) kannattamaan Portugalia, jonka tuhoa olin alunperin toivonut tulevani todistamaan. Niin ne sanat tulee syötyä. Sitä paitsi Figon poistuttua kentältä minun oli helpompi suhtautua matsiin neutraalisti - ja myöntää, että C. Ronaldo (17) oli paras mies kentällä. Eipä se voitto mitään (sisäisiäkään) riemunhuutoja meikäläisessä kirvoittanut, mutta pakko oli tehdä jonkinlainen henkinen pesäero tähän pelottavan vihakiihkoisaan porukkaan. Sääli, sillä joukossa oli varmaan ihan asiallisiakin kannattajia, heillä vain ei koskaan ole yhtä kova ääni.

Ihan potkupalloksi menee tämä elämä, sillä nyt lähdetään naapurin amerikkalaisbaariin katsomaan Brasilia-Ranska -peliä.