Vaikka ei-ympärivuotiset puut eivät olleetkaan vielä ehtineet imeä tarpeeksi kevättä suoniinsa alkaakseen työntää vihreää silmua, keltaisia nurmikkoalueita läikittivät jo uudet vihreät tupsut apilaa ja monenlaista rikkaruohoa. Lähempi tarkastelu paljasti, että tienpientareet olivat kauttaaltaan pienenpienen keltaisen ja violetin kukan peitossa; nököttipä jossain kotoista leskenlehteäkin ojanpientareelle kallellaan. Hauskin - ja kovasti odotettu - luontohavainto oli jokikilpikonnien havahtuminen uuteen vuodenaikaan: konnat olivat tapansa mukaan kiivenneet törmälle lämmittelemään siisteihin riveihin kaulat ojossa. Kilpikonnia kytätään aina erityisen tarkkaan, sillä niissä on jostain syystä minun mielessäni sellaista eksotiikkaa, joka ikään kuin kuuluu ulkomailla asumiseen. Elo toisessa länsimaisessa yhteiskunnassa tuntuu usein kovin proosalliselta, ja niinpä kilppareilla on selvää tilausta arjen pieninä ihmeinä.
* * * * * * * * * *
Leppoisa viikonlopputunnelma loppui kuin seinään, kun jotkut tämän pihan puolella asuvat naapurit alkoivat huutaa kurkku suorana aamukolmelta, enkä sitten saanutkaan unta ennen kuin miehen oli lähdettävä puoli kuuden aikaan kohti lentokenttää ja Ft. Lauderdalea. Tekstiviesti kertoi puolen päivän aikaan, että olivat lounastaneet paikassa, jossa senioreille tarjotaan erikoislounasalennusta - hyvä Florida! Viikon aloitusnauruista huolimatta minua kyllä riepoo olla taas täällä ihan ypönä.
* * * * * * * * * *
Tänään oli postissa jotenkin poikkeuksellisen masentavaa meininkiä. Olen tainnut muutamaan otteeseen kehuakin kuinka mukavaa ja ystävällistä palvelua täkäläisissä posteissa usein saa, mutta tänään monella tuntui olevan... no, vähän liian maanantai kai sitten. Ensimmäinen nuori nainen jonka kanssa asioin ei jostain syystä kyennyt artikuloimaan sanottavaansa niin selkeästi, että viesti olisi välittynyt tiskin toiselle puolelle asti. Ja voin vakuuttaa, että mistään kielimuurista tässä ei ollut kysymys - paitsi ehkä sellaisesta, että kotona ei ole opetettu puhumaan selvästi ja kuuluvasti. Asiani osoittautui myös silminnähden hankalaksi, ja nainen ratkaisikin ongelman tunkemalla eteeni nipun papereita ja lähettämällä minut niiden täyttöön. Jotain tällaista olin tosin osannut odottaakin, sillä kunkin tyypin posti vaatii täällä aina erilaisen kuoren ja niinpä tilanteisiin on vaikeaa varautua, jos ei kotoa lähtiessään tiedä tarkkaan mitä lähetyspalvelua aikoo käyttää. Lunkisti siis siirryin takavasemmalle raapustelemaan vaadittuja tietoja annetulle lomakkeelle.
Lappuja täyttäessäni huomasin alunperin melko olemattoman jonon paisuneen massiivisiin mittasuhteisiin. Vilkaisu tiskille osoitti syyn tukkeeseen: viisihenkinen perhe jumitti yhtä virkailijaa passihakemustensa kanssa. Täällä on siis tosiaankin sellainen tapa, että passia voi hakea postitoimistosta, jossa hoidetaan samalla myös valokuvien otto. Ihan kiva varmaan saada tämä palvelu lähipostista, mutta muiden asiakkaiden kannalta se tuntuu aiheuttavan aika kohtuutonta viivästystä jonojen etenemiselle. Kyseiselläkin perheellä oli ties mitä lippua ja lappua ja allekirjoitettavaa, ja lapset pyörivät kärsimättöminä valokuvauspisteen edessä. Järkytyksekseni huomasin, että perheen noin viisivuotiaalla tyttärellä oli kasvoillaan runsaasti meikkiä, ilmeisesti kuvausta silmälläpitäen. Minäkin olisin näyttänyt ylilaitetulta keskellä kirkasta päivää tytön vihreissä luomiväreissä ja paksussa maskarakerroksessa! Ihmemaassahan pikkulasten meikkaamista esimerkiksi valokuvausta varten (saatika sitten studiovalokuvien airbrush-käsittelyä niin, että pikkutytöt näyttävät muovinukeilta) ei pidetä kovinkaan kummoisena, vaikka se ulkopuolisen silmään näyttäytyy aika groteskina jollei suorastaan perverssinä ilmiönä. Tällä kertaa kyse ei tosin ollut aivan natiiveista - perheen ulkonäöstä ja pukeutumisesta ja pöydällä huolettomasti lojuviin hakemuskaavakkeisiin täytetyistä nimistä päättelin, että jengin alkuperäinen kotimaa sijoittui jonnekin Lähi-Idän paikkeille. Vaikea siis sanoa mihin meikkauspäätös perustui, mutta lopputulos oli joka tapauksessa kovin surullinen ja vähän pelottavakin.Kun viimein pääsin tiskille suorittamaan sinänsä yksinkertaisen kirjeenlähetysasiani loppuun, minut vastaanottanut virkailija odotteli samaan aikaan kyseisen perheen valokuvien kehittymistä ja kuivumista. Virkailija oli ilmaisesti hörpännyt aamulla jotain flegukaffetta, sillä kansainvälisen postikirjan etsimiseen meni valehtelematta kymmenisen minuuttia äijän alhaisesta aktiivisuustasosta johtuen. Kun kirja lopulta löytyi, kohta Finland ei tahtonut millään paikantua. Sitäkin vaikeampaa oli kuitenkin löytää aakkostetusta kaupunkiluettelosta Espoota - pari minuuttia päämäärätöntä selailua seurattuani aloin epäillä, että aakkosjärjestys ei ehkä ollut etsijällä ihan kunnolla hanskassa. Huulta purren onnistuin kuitenkin pitämään suuni supussa ja hillitsemään haluni tempaista kirja itselleni. Vapaaehtoistyökokemus on opettanut heikon lukutaidon olevan sen verran kova sosiaalinen pala, etten halunnut ryhtyä sitä ampiaispesää sohimaan, vaikka asiakasminäni huusikin hiljaista raivoaan.
Lähetystoimi saatiin toki loppujen lopuksi hoidettua aivan kunnialla, vaikka prosessia hidastivatkin ennestään passia hakeneen perheen isän keskeytykset ja kysymykset. Virkailija totesi miehelle huolettomasti, että ei papereille enää muuta tehdä: hän liittää kuvat sitten hakemuksiin ja perhe on vapaa lähtemään. Koko ajan hakemuskaavakkeet, syntymätodistukset ja tietenkin myös perheen vanhat passit lojuivat huolettomasti siinä tiskin reunalla, josta ne olivat paitsi helposti luettavissa myös kenen tahansa napattavissa laiskiaisvirkailijan lupsakan katseen alta. Ymmärsin hyvin, miksi perheen isä alkoi hiukan hiiltyä ja pyyteli, että eikö virkailija voisi laittaa hakemuksia joihinkin kuoriin ja tiskin taakse. Tähän virkailija totesi ettei niitä mihinkään kuoriin laiteta, mutta jos mies nyt VÄLTTÄMÄTTÄ haluaisi odottaa, hän voisi seisoskella sivummalla siihen asti kun virkailija ehtisi yhdistää kuvat hakemuksiin ja vipata ne liitteineen päivineen takanaan olevalle pöydälle. Näin mies ilmoitti myös tekevänsä, ja kun lähdin postista, passit lojuivat edelleen tiskin reunalla virkailijan haahuillessa etsimässä jotakin tuikitärkeää takahuoneesta ja isä vahti passeja huolissaan sivummalta. Ei ole ensimmäinen kerta, kun täällä joutuu karvaasti toteamaan, että monet paikalliset eivät todellakaan tajua passin arvoa dokumenttina - ja se taas johtuu melkein yksinomaan siitä, että hyvin monilla ihmisillä ei täällä ole koskaan ollut passia! Tämä valkeni minulle jo neljä vuotta sitten, kun toisella Dallasin viikollamme yritimme ostaa pikkukaupasta viinipulloa. Papereita vängännyt miesmyyjä sai eteensä passini ja suorastaan tuhahti mokomalle läpyskälle - Texasin ajokortti kuulemma olla pitää, sillä henkilöllisyystodistuksen tulee olla VIRALLINEN (viimeinen omahyväisin äänenpainoin). Ihme, etten katkaissut päästäni mitään sen tärkeämpää suonta - argumenttini virallisista dokumenteista kaikuivat kuuroille korville ja myyjä vieläpä totesi tuohtuneena, että hän voi joutua hirvittäviin vaikeuksiin, jos myy meille alkoholia ilman asianmukaisia papereita. Minä tietenkin kiehuin tässä vaiheessa jo sellaista pyhää raivoa, että olin valmis soittamaan paikalle poliisin selostamaan miehelle, että passi tosiaankin on se THE dokumentti - mutta tässä vaiheessa aina rauhallinen mies veti minua käsivarresta ja totesi, ettei voi kauhalla vaatia kun on lusikalla annettu: myyjällä ei selvästikään ollut mitään havaintoa siitä mikä passi on, mitä sillä tehdään ja miten sellaisen saa, joten aiheesta väittely oli ilmeisen hedelmätöntä.
* * * * * * * * * *
Ai punainen lankako? No se on kuulkaa tänään kiukkukenkutus ja maanantai.
Ei meikäläisen lempparipäiviä.
Kommentit