Matkoilta palatessa kotona odotti mieltäylentävää postia. Vakuutusyhtiön ja mainostajien lisäksi minua oli muistanut myös vanha kunnon Kansaneläkelaitos.

Viesti oli lyhyt ja ytimekäs: Teihin ei sovelleta Suomen sosiaaliturvalainsäädäntöä.

Ja sitten: Olkaa hyvä ja palauttakaa KELA-korttinne välittömästi.

Kylmää kyytiä. Hassua tässä on se, että päätös on annettu tammikuussa, mutta sitä sovelletaan kesästä 2004 lähtien. Eli olen ollut turvaton jo puolisentoista vuotta, varsinainen social reject.

Oikeastihan tässä ei ole mitään dramaattista, näin käy aika nopeasti itse kullekin, joka asuu ulkomailla eikä a) ole maailmalla vanhanaikaisen expatriaattisopimuksen turvin tai b) johda Suomen viranomaisia harhaan pitämällä kirjansa kotimaassa, vaikka ei siellä oikeasti asuisikaan.

Rehellisyys perii maan mutta ei maan sosiaalietuuksia.

Silti, jotenkin kurjalta tuntuu. Turvattomalta ja vähän hylätyltä. Onneksi ollaan miehen kanssa samassa veneessä; hänet on potkaistu kelkasta jo aikaa sitten. Ja pääseehän sitä piireihin takaisinkin, tosin ei ilman seikkailurangaistusta eli karenssiaikaa.

Tällä hetkellä ollaan kuitenkin edelleen lainsuojattomina maailmalla. Varovaisista kotimaan uumoiluista huolimatta näyttää nyt myös siltä, että päädymme jäämään tänne vielä seuraaviksikin kuukausiksi, ainakin kesän yli. Se tuntuu juuri nyt parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta kaikki muuttujat huomioon ottaen.

Silti, yhden muuttujan kohdalla hävitään aina selkeästi: kova ikävä on teitä, perhettä ja ystäviä. Maaliskuussa teemme pikavisiitin juhliin, mutta siitä taitaa tulla aika hektinen reissu ja tuskin matkaan mahtuu kauheasti tapaamisia.

Mutta jotain silti!