Tänään oli taas kunnon säätöä.

Olin sopinut ohjelmaa päiväksi, joten aamulla oli tarkoitus nakutella konetta tehokkaasti ja edetä hommissa kunnolla.

Niin varmaan.

Mies lähti toimistolle poikkeuksellisen myöhään, koska hänellä oli ollut aikaisin aamulla silmälääkäri keskustassa. Olin itse juuri ehtinyt tulla salilta kotiin ja tsekata pikapikaa uutiset vielä hikisenä; lupasin silti lähteä heittämään. Eihän likaisesta tukasta, märästä paidasta ja erikoisesta vaateyhdistelmästä (ensimmäisenä eteisestä jalkaan olivat osuneet kirkkaanväriset allasläpyskät) nyt autossa ole haittaa.

Tiputin miehen toimistolle, ajoin takaisin kotiin ja pinkaisin autotallista kotiovelle.

Tajunta: ei avaimia.

Autoon, ei avaimia sielläkään.

Tajunta: mies sulki lähtiessämme oven ainoilla avaimillamme (toiset jäivät kaverin autoon eikä niitä ole saatu takaisin). Eikä sitten jättänyt niitä autoon tai minulle. Eikä minulla ole puhelinta. Eikä sen puoleen mitään muutakaan.

Prkl.

Pohdintaa. Miehen toimistoon ei voi kävellä noin vaan. Soittaa voisi jos olisi puhelin. Alakerran toimiston tädeiltä kyllä saisi vongattua jonkun avaamaan oven, mutta ulos lähtiessä sitä ei saisi kuitenkaan lukittua. Sitä paitsi toistamiseen vaivaamisesta myös sakotetaan rahallisesti. Eikä huvittaisi selvitellä siellä asiaa superräjähtäneenä, kun avaimia on kumminkin lähdettävä jossain vaiheessa hakemaan. Ei siis muuta kuin takaisin miehen työpaikalle, onneksi sinne ei sentään ole pitkä matka.

Kaahausta. Selittelyä aulaemännälle. Miehen nimen tavaamista. Miehen nimen tavaamista potenssiin kaksi. Potenssiin kolme, neljä. Kummastuneita katseita räjähtäneeseen habitukseeni kohdistuen. Verenpaineen nousua. Varmuutta siitä, että miehellä on kuitenkin puhelinpalaveri päällä, eikä ehdi vastata mihinkään sisäiseen soittoon. Nimen tavaamista uudelleen.

Saatiin mies lopulta aulaan avaimien kera ja loikin vesilammikkojen yli autoon, varpaat märkinä. Paita oli sen sijaan kuivunut mukavasti selkään kiinni.

Kotimatkalla onnistuin vielä tiputtamaan avannipun penkin väliin, josta sitten kaivelin sitä ikuisuudelta tuntuneen ajan. Kävi oikeasti mielessä, että joudunko sittenkin pyytämään oven avausta toimistosta. Hyvä selitys, avaimet autossa jossain ja toiset kaverin autossa, joka on jossain..

Löytyiväthän ne avaimet kuitenkin ennen hermoromahdusta, eikä koko episodista sen suurempaa vahinkoa koitunut. Mutta miten minulle aina sattuu tällaista? Täällä kun ei voi vahingossa mitenkään lukita avaimiaan sisään (perinteinen bravuurini) niin enköhän sitten keksi jotain muuta  kommervenkkiä päiväni piristykseksi. Ja: oliko pakko pyytää miestä lukitsemaan ovi, kun avaimet kuitenkin alunperin olivat nimenomaan minun kädessäni? Ja miten tähänkin taas tuhlaantui niin paljon aikaa ja energiaa, että mihinkään tuotteliaaseen ei sitten enää ehtinyt?

Onneksi en kuitenkaan jäänyt kotiin puhisemaan, loppupäivä on nimittäin onneksi sujunut oikein mukavasti huonosta työomatunnosta huolimatta. Suomalainen kaveri ajoi autonsa meidän talliin ja haettiin sitten yhdessä saksalaistyttö parin mailin päästä mukaan. Kimppakyyti, kuinka eurooppalaista! Käytiin pitkästä aikaa lounaalla uptownissa, mukavaa. Pieni viehättävä risotteria, auringonpaiste ja hauska seura piristivät mieltä kummasti. Täydennettiin retkeä vielä koukkaamalla Half Price Booksin kautta, josta mukaan tarttui taas vaikka mitä kivaa, vaikka mies onkin lempeästi jo uhkaillut minua kirjanostokiellolla. Ei huolta: romskut eivät maksaneet juuri mitään. Ja hyötyostoksiakin tarttui mukaan: tein loistokaupat kunnon thesauruksesta jonkalainen minulta uupui. Säästöjä, säästöjä!

Ja verovähennyksiäkin vielä.