Välillä harmittaa, ettei tullut aloitettua tätä blogia jo silloin yli
kolme vuotta sitten kun tänne Dallasiin muutimme. Silloin oli
jatkuvasti niin paljon ihmeteltävää/ kauhisteltavaa/ aihetta silmien
pyörittelyyn. Ennen kaikkea silloin olisi kuitenkin ollut tilausta
tällaiselle foorumille, jossa voi vapaasti purkautua arkiasioistaan ja
jokapäiväisistä pikku kulttuuritörmäyksistä tukkimatta kenenkään
virtuaalipostilaatikkoa erikseen. Mukavaa tänne on nytkin kirjoitella,
mutta moni herkullinen juttu menee sivu suun, kun en paatuneena enää
jaksa joka järjettömyyteen tai Ameriikan ihmeeseen reagoida.
Tietynasteinen akkulturaatio on toki viihtymisen kannalta välttämätöntä
mutta tehnee minusta jonkin verran vähemmän haukansilmäisen
havainnoitsijan. Toisaalta sitä on samalla päässyt lähemmäs paikallisia
ja sisemmälle texasilaiskulttuurin käsittämättömiin syövereihin....
Silti.
Kun meillä on Suomesta vieraita, hymyilen vain suupielestäni kun he
hämmästelevät, kuinka iso uunimme on ja kuinka valtavia
hammastahnatuubit. Kaikkihan tietävät: Everything is big in Texas.
Laskettelen sujuvaa small talkia
myös tilanteissa, joita suomalaiset eivät yleensä edes small
talk-tilanteiksi miellä - tähän juuri perustuu amerikkalainen rento whenever, wherever
(ainoastaan sosiaalisesti tarpeellinen) -peruskommunikaatio. Kun
ohitetaan pihagrilli ja tuntemattomat naapurit kauempaakin, huikkaan
iloisesti: Hey, that's some serious cooking you're doing there!
Mies ei muuten viitsi tällaiseen vaivautua.
En jaksa enää kohotella kulmiani, kun jatkuvasti ollaan "ryhtymässä" johonkin (Listen y'all, I'm fixin' to go home/ cook dinner/ take my car to the carwash...)
Ravintola-annokset ovat mielestäni edelleen isoja, mutta eikös näin ole kaikissa ravintoloissa....?
Päästelen (valkoisia) emävalheita aina kun se tuntuu olevan tarpeen.
Siis usein. Kun naapuri ilmaantuu juhliin järkyttävissä valkoisissa
housuissa ja raitapaidassa, joiden innoitus on haettu ruskettuineiden
Kennedyjen purjehduskuvista mutta toteutus jäänyt vajaaksi ja oma
vartalotyyppi huomioimatta, isken silmää ja sanon: Oh my, aren't we looking dapper tonight!
En siksi, että nauttisin tuollaisesta kommentoinnista tai haluaisin
mielessäni erityisesti tehdä naapurista pilaa, vaan koska tiedän
ilmeistä, eleistä jne, että kunnon kehuja odotetaan, kun kerran ykköset
on päälle pantu. Inhoan tätä osaa amerikkalaisesta kulttuurista, mutta
etenkin täällä etelässä on tärkeää olla kohtelias ja välillä vähän
ylitsevuotavainenkin. Onneksi (kieli)kulttuuri tässä kohtaa paitsi
pakottaa myös pelastaa: spesifi ei koskaan tarvitse valeissaan olla,
vaan ympäripyöreillä tyhjyyksillä ja yleiskehuilla selviää tilanteesta
kuin tilanteesta.
Double take ei ole enää tarpeen, kun huomaan jonkun pyjamanhousuissa kadulla/ huoltoasemalla/ parkkihallissa/ Starbucksin kahvijonossa.
Stetson on ihan hyvä hattu.
tiistai, 18. huhtikuu 2006
Kommentit