Välillä harmittaa, ettei tullut aloitettua tätä blogia jo silloin yli kolme vuotta sitten kun tänne Dallasiin muutimme. Silloin oli jatkuvasti niin paljon ihmeteltävää/ kauhisteltavaa/ aihetta silmien pyörittelyyn. Ennen kaikkea silloin olisi kuitenkin ollut tilausta tällaiselle foorumille, jossa voi vapaasti purkautua arkiasioistaan ja jokapäiväisistä pikku kulttuuritörmäyksistä tukkimatta kenenkään virtuaalipostilaatikkoa erikseen. Mukavaa tänne on nytkin kirjoitella, mutta moni herkullinen juttu menee sivu suun, kun en paatuneena enää jaksa joka järjettömyyteen tai Ameriikan ihmeeseen reagoida. Tietynasteinen akkulturaatio on toki viihtymisen kannalta välttämätöntä mutta tehnee minusta jonkin verran vähemmän haukansilmäisen havainnoitsijan. Toisaalta sitä on samalla päässyt lähemmäs paikallisia ja sisemmälle texasilaiskulttuurin käsittämättömiin syövereihin....

Silti.

Kun meillä on Suomesta vieraita, hymyilen vain suupielestäni kun he hämmästelevät, kuinka iso uunimme on ja kuinka valtavia hammastahnatuubit. Kaikkihan tietävät: Everything is big in Texas.

Laskettelen sujuvaa small talkia myös tilanteissa, joita suomalaiset eivät yleensä edes small talk-tilanteiksi miellä - tähän juuri perustuu amerikkalainen rento whenever, wherever (ainoastaan sosiaalisesti tarpeellinen) -peruskommunikaatio. Kun ohitetaan pihagrilli ja tuntemattomat naapurit kauempaakin, huikkaan iloisesti: Hey, that's some serious cooking you're doing there!
Mies ei muuten viitsi tällaiseen vaivautua.

En jaksa enää kohotella kulmiani, kun jatkuvasti ollaan "ryhtymässä" johonkin (Listen y'all, I'm fixin' to go home/ cook dinner/ take my car to the carwash...)

Ravintola-annokset ovat mielestäni edelleen isoja, mutta eikös näin ole kaikissa ravintoloissa....?

Päästelen (valkoisia) emävalheita aina kun se tuntuu olevan tarpeen. Siis usein. Kun naapuri ilmaantuu juhliin järkyttävissä valkoisissa housuissa ja raitapaidassa, joiden innoitus on haettu ruskettuineiden Kennedyjen purjehduskuvista mutta toteutus jäänyt vajaaksi ja oma vartalotyyppi huomioimatta, isken silmää ja sanon: Oh my, aren't we looking dapper tonight! En siksi, että nauttisin tuollaisesta kommentoinnista tai haluaisin mielessäni erityisesti tehdä naapurista pilaa, vaan koska tiedän ilmeistä, eleistä jne, että kunnon kehuja odotetaan, kun kerran ykköset on päälle pantu. Inhoan tätä osaa amerikkalaisesta kulttuurista, mutta etenkin täällä etelässä on tärkeää olla kohtelias ja välillä vähän ylitsevuotavainenkin. Onneksi (kieli)kulttuuri tässä kohtaa paitsi pakottaa myös pelastaa: spesifi ei koskaan tarvitse valeissaan olla, vaan ympäripyöreillä tyhjyyksillä ja yleiskehuilla selviää tilanteesta kuin tilanteesta.

Double take ei ole enää tarpeen, kun huomaan jonkun pyjamanhousuissa kadulla/ huoltoasemalla/ parkkihallissa/ Starbucksin kahvijonossa.

Stetson on ihan hyvä hattu.