95526.jpg Koska loma jatkuu maanantaille (tai kunnes uusi toimeksianto saapuu arvioitavaksi), on hyvää aikaa aloittaa Belizen matkakertomus. Heti alkuun on kuitenkin hyvä todeta, että sanat eivät millään voi tehdä oikeutta ainutlaatuiselle matkalle ja henkeäsalpaavan kauniille maalle - pitäkää siis tätä kuvineenkin vain heikkona approksimaationa monipuolisen maan antimista ja tunnusta.

* * * * *

Heti Belize Cityn lentokentällä minua odotti ensimmäinen yllätys. Parista lennosta hiukan väsyneenä hätäilin jo maahantulojonossa miten ehtisimme paikalliskoneiden kentälle ajoissa saarilentoamme varten, joten järkytys oli suuri kun meitä nimikyltin kanssa hakemaan tullut autonkuljettaja ilmoitti, että kannattaisi pysähtyä vettä hakemaan, sillä perille olisi matkaa "some two hours". Siis mitä? Minä kun olin jo ehtinyt haaveilla istuvani tunnin sisällä sateenkaaridrinkki kädessäni kauniilla hiekkarannalla. Kevyesti ärtynyt hämmennys vaihtui kuitenkin epäuskoiseksi riemuksi kun miehen matkasuunnitelma alkoi avautua. 95991.jpgMinut oli kaapattu: viiden päivän saariloman sijasta edessä oli lähes tuplasti pidempi matka, jonka ensimmäinen puolisko vietettäisiin viidakossa Francis Ford Coppolan luksuslodgessa. Sateenkaarijuoman sijaan siemailin siis sinä iltapäivänä Jaguar Juicea liottaessani kuoppaisen matkan uuvuttamia lihaksiani lämpöisessä altaassa kukkapuiden katveessa.


* * * * *

Blancaneaux Lodge kuuluu paikkoihin, joista ei oikeastaan haluaisi kertoa kellekään. Jottei salaisuus vain paljastuisi. Sen syrjäinen sijainti ja suhteellisen arvokkaat hinnat ovat kuitenkin huolehtineet tasapainosta - lodge jatkaa toimintaansa, vaikka matkailuala on Belizessä kausisidonnaisuuden vuoksi aina veitsenterällä, mutta kaikki tuntuu edelleen pieneltä ja eksklusiiviselta - laadusta ei ole tingitty. Hinnoista huolimatta logde tuskin tekee kovin hurjia voittoja, sillä korkeintaan neljästäkymmenestä vieraasta pitää kulloinkin huolta noin 130 työntekijää - ja paikassa todellakin tuntee itsensä kutsutuksi, tervetulleeksi vieraaksi. Lodge oli alunperin Coppolan perheen oma lomanviettopaikka, ja sittemmin se on avattu lomakohteeksi, jollaisessa ohjaaja itsekin haluaa viettää aikaa. Ja viettääkin, kerran vuodessa kuulemma (muina aikoina Coppolan perheen valtava villa on vuokrattavissa vieraskäyttöön). Palvelu oli siis erinomaisen huomioonottavaista, ystävällistä ja huolellista,mutta ei missään mielessä nöyristelevää tai kosiskelevaa. Vieraita kutsutaan ensimmäisestä päivästä lähtien etunimillä, joskin välillä etenkin tarjoilijoilta lipahti miehen nimen eteen kevyesti siirtomaahenkinen mister. Vihannekset ja hedelmät ovat luonnollisesti paikallista tuotantoa, enimmäkseen tilan omasta valtavasta luomupuutarhasta, jossa papayat, banaanit ja ananakset kasvavat sulassa sovussa kurkkujen, kaalien ja basilikan kanssa. Retket ovat Blancaneaux'ssa viimeisen päälle räätälöityjä - mukaan saa oman oppaan, jonka kanssa sovitaan itselle sopivista reiteistä, pysähdyspaikoista ja aikatauluista. Ja yöllä ympärillä humisee villi viidakko - kaikki eri majoitusratkaisut ovat osittain auki ulos, esimerkiksi verkkokuistin kautta. Me asustimme ensimmäiset yöt puutarhamajassa, josta sitten muutimme kahden makuuhuoneen villaan, joka muuten oli laajin hotelliasumisratkaisu, jossa olemme ikinä yöpyneet. Uskomattoman ylellistä eloa - mies oikeutti kaiken hemmottelun muistuttamalla, että tämähän on lahjamatka....

Blancaneaux'n kotisivuilla on aivan upeita kuvia, mutta muutamia olen laittanut myös tänne - löytyvät sinisten linkkien takaa. Ja koko kuvakertomus sitten taas Kodak Galleryssa kun sinne asti kerkeän.

* * * * *

Blancaneaux Lodge sijaitsee nimensä mukaisesti joen varrella (blancaneaux, 'white waters'), ja patikkareitit lähtevät suoraan kauniista puutarhasta. Alue kuuluu Pine Ridgen luonnonsuojelualueeseen ja on siis, yllätys yllätys, pääsääntöisesti mäntymetsää. Jonkin sortin mäntykuoriaiset olivat viime vuonna tehneet metsissä tuhojaan, ja kauempana lodgesta olikin aika erikoisen näköisiä mäntyrankojen hallitsemia tasankoja ja kukkuloita. Toisella puolella nousi puolestaan vehreä sademetsä, jonka äänet olivat läsnä jatkuvasti ja kaikkialla. Toinen toistaan pienempiä kolibreja ja kuningaskalastajia hyppeli puissa ja terassin kaiteella, isot haukat ja korppikotkat kaartelivat viidakon yllä, eri kokoisia liskoja vilisti porraskiveysten ja metsäpolkujen poikki ja lukuisia hyönteisiä en oikeastaan halunnut niin kauheasti ajatellakaan. Yhtenä iltana meillä oli hieman epämiellyttäväkin välikohtaus ison, karvaisen hämäkin kanssa - tyyppi ei käsittänyt olevansa mitä epätoivotuin vieras majassamme, vaikka varmasti arvokas osa sademetsän ekosysteemiä onkin (jep, soitettiin paikalle housekeeping, ja isoille tikaille kavunnut setä pisti örkkiä Raidilla naamaan. Kylmä viidakon laki.)

Jaguaareja tai puumia emme nähneet (niin kuin ei juuri kukaan muukaan ikinä), mutta sademetsäratsastuksella meitä kohtasi odottamaton onni: polun yli juoksi kokonainen villisikaperhe, edellä pari isompaa ja sitten iso pesue pikkupossuja, peränpitäjänä torahampainen karju. Oppaammekin pudistelivat päätään onnekkuudellemme - villisiat näyttävät harvemmin saparoitaan ihmisille.

* * * * *

Pari retkikuvaa täytyy myös laittaa, niin onnistuneita pyrähdyksiä tehtiin viidakkoparatiisistamme käsin. Ensimmäisenä päivänä ajoimme amish-alueen läpi Barton Creek -luolalle, jossa oppaamme kuljetti meidät luolan pimeyteen kanootilla. Lepakot lentelivät päidemme yllä (too close for comfort, methinks...) kun livuimme pitkin luolajokea mayojen alamaailmassa. Upeiden stalaktiitti- ja stalagmiittimuodostelmien lisäksi luolissa on edelleen jäänteitä vanhoista uhrirituaaleista - pääkalloja ja astiankappaleita saattoi erottaa korkeiden seinämien kolosissa ja kielekkeillä, kun tiesi mihin lampullaan osoittaa. Huom: ei lepakkoa silmiin, muuten se lentää päin!

Once in a lifetime-kategoriaan kuuluu itseoikeutetusti koko päivän ratsastusretki sademetsän läpi. Oppaat olivat huolettomia ja mukavia ja vauhti meille juuri sopivaa (siis ajoittain erittäin, erittäin kovaa). Lounaspysähdys tehtiin Five Sisters-vesiputouksilla, eikä elo olisi kuumuudesta huolimatta voinut tuntua paljon paremmalta. Sateeltakin vältyttiin kuin ihmeen kaupalla, vaikka muuten sitä aika ajoin saatiinkin ihan kunnolla. Välillä sai suorastaan muistuttaa itselleen: tosiaan, olen sademetsässä! Pidemmät kuurot ajoittuivat kuitenkin mukavasti öiksi, vaikka toisille vesiputouksille suuntautunut maastopyöräretkemme päättyikin asianmukaisesti aivan järjettömään kaatosateeseen ja punaisen mudan läikittämiin, litimärkiin vaatteisiin.

Yhtenä päivänä jo tutuksi tullut Eric-opas vei meidät aivan Guatemalan rajalle Xunantunichin ('Maiden of the Rocks') upeille mayaraunioille. Aiemmin olin vieraillut raunioilla vain Meksikossa, jossa Tulumin mayakaupunki on kyllä uskomattoman kauniilla paikalla Karibianmeren rannalla, mutta suuria pyramideja en ollut koskaan nähnyt. Xunantunich siis hiljensi paitsi historiallaan (Eric oli itsekin ollut vuoden mukana restaurointitöissä, joten asiantuntemusta riitti) myös maisemillaan. Ei ollut vaikea ymmärtää, kuinka El Castillon päältä on ollut hyvä tähystää alamaisia ja mahdollisia vihollisia. Sen sijaan uskomattoman kehittyneen sivilisaation romahdus alkoi askarruttaa entistä enemmän. Jeffillä olisi kai ollut vastaus tähänkin.

Matkalla rajalle pysähdyimme myös San Ignacion kaupungissa lauantaimarkkinoilla. Mutaisella markkina-alueella taisi lisäksemme tarpoa kaksi muuta turistia, muuten tori vilisi ainoastaan paikallisia. Väliluvultaan melkoisen pieni (~260 000 asukasta jos muistan oikein) Belize on värikäs sekoitus mestitsejä, kreoleja, mayoja ja garifuna-kansaa, ja näiden pääryhmien lisäksi maassa asuu myös yllättävän paljon mennoniitteja ja amisheja. Lauantaisin torilla kohtaavat sitten kaikki lähiseudun asukkaat ja viljelijät vähän kauempaakin - ihanaa kielten ja vaatetusten sekamelskaa ja mainio palanen oikeaa, kiillottamatonta Belizeä. Unbelizable, kuten Ericillä oli tapana sanoa.

Viimeinen aamu kruunattiin vielä ylimääräisellä ratsastusretkellä, jolla oppaamme Evert innostui saatuaan luotsattavakseen kerrankin hieman kokeneempia ratsastajia. Puolitoistatuntinen kiidettiin siis punaisilla teillä ja lähes umpeenkasvaneilla poluilla sellaista vauhtia, että hyvä ettei lähtenyt tukka päästä. Mieletöntä! Sain tosin reissulla aikaan sellaiset hiertymät ryppyisistä housuistani, että niistä kärsitään varmasti vielä ensi kuussakin. Kaikella on hintansa. Tällaista ratsastusretkeä ei kuitenkaan varmasti tule enää koskaan.

* * * * *

95537.jpg

Nyt hyvästit Blancaneaux'lle, jonne palaisimme kyllä milloin tahansa uudestaan. Suosittelen teillekin... Luvassa toisella kertaa lisää luontokuvia sekä erikseen vielä juttua toisesta Belizen helmestä, Ambergris Cayesta. Me saimme näet, paikallisen sanoin, kokea ne kaksi asiaa jotka ovat Belizessä parasta ja ainutlaatuisinta - sademetsän huminan ja Karibianmeren aallot paljasjalkatunnelmissa. The Best of Belize, samalla matkalla niin kuin kuulemma kuuluu tehdä.

Who am I to argue...?