Katselin aamupuuhia tehdessäni sivusilmällä presidentti Bushin Bagdadin-matkan jälkeistä lehdistötilaisuutta Valkoisen talon hehkeästä ruusutarhasta. Kyllä olivat vastaukset toimittajien kysymyksiin taas niin täynnä kouluesimerkkejä poliittisesta retoriikasta ja kielen valjastamisesta omia tarkoitusperiä palvelemaan - mitään syväanalyysiä ei todellakaan tarvinnut alkaa suorittaa havaitakseen paitsi erilaisia erittäin läpinäkyviä argumentointistrategioita myös sen yleisen bushilaisen konstailemattoman, epä-älyllisen suoruuden taktiikan, jolla luonnollisesti viestitään ikään kuin vasta-aihetta ajatukselle ammattimaisista puheenkirjoittajista, harkitusta retoriikasta ja punnituista kielistrategioista. Näin ollen voisi ajatella hiukankin tarkkaavaisemmalla kuulijalla olevan mahdollisuudet ymmärtää jälkimmäisen valheellisuus edellisten valossa... Sitä puolitarkkaavaisuuttakin vain on täällä kai aika turhaa peräänkuuluttaa.

Bushin ilmaisutyyli sopii kuin  nyrkki silmään hänen muutoinkin rentoon, kevyesti ruskettuneeseen texasilaisolemukseensa - vitsaillaan toimittajille, sokelletaan omaakin äidinkieltä vähän miten sattuu ja "sanotaan niin kuin asiat ovat". En väitä, että tämä olisi kokonaan keksittyä (eihän tuollaista tyyppiä
jaksa kukaan keksiä ja preeriallahan niitä kai riittää), mutta tavallaan täytyy kyllä ihailla kuinka tuon kuoren alle sitten saadaan ängettyä sen sun sataa tapaa vääristellä tosiasioita, vältellä vastuuta ja laukoa suoranaisia valheita - kaikki rehellisen jokapoikameiningin nimissä ilmaistuna. Tässähän nyt ei sinänsä ole mitään uutta eikä ihmeellistä, politiikka on politiikkaa ja poliittinen diskurssi poliittista diskurssia joka puolella, mutta on silti ihailtava kuinka hyvin republikaaninen puolue on onnistunut tämän sammakoiden sylkijän käärimisessä mukavaksi, sympaattiseksi paketiksi ja puhujaksi - kauppa käy ja kansa ostaa. Tai ei koko kansa, mutta alle puolethan riittää tällä äänestysinnolla. Viime aikoina puolueella on ollut vaikeaa, mutta valittu strategia on silti uponnut kulttuurin ulkopuolisen näkökulmasta aivan käsittämättömän hyvin jo useita vuosia.

Täytyy vain ihmetellä, kuinka demokraattinen puolue ei ole onnistunut kehittämään itselleen toimivaa keskustelualustaa ja -tyyliä, jotka olisivat siirrettävissä myös kansan syvien rivien eteen. Viime vaaleissahan koettiin taas kuinka täällä ei millään toimi se, että yrittää vastata kysymyksiin mahdollisimman monipuolisesti, sivistyneesti ja (ainakin useimmat näkökannat huomioonottaen) suhteellisen todenmukaisesti. Kansa (ja taas puhutaan siitä äänestäjien enemmistöstä - löytyyhän täältä ns. sivistyneistöäkin) kokee pitkiä, vaikeita sanoja käyttävän ehdokkaan vieraaksi ja elitistiseksi, ja monien näkökantojen huomioon ottaminenhan tunnetaan taas yleisemmin nimellä flip flopping. Kyse on toki paljon muustakin kuin kielenkäytöstä, mutta esimerkiksi televisioväittelyissä korostui voimakkaimmin juuri tämä ehdokkaiden välinen ero. "Suoruus" ja yksinkertaistaminen tulkittiin rehellisyydeksi silloinkin kun se oli totuusarvoltaan tyhjää täynnä. Sanomalla ei siis ole juurikaan väliä, jos sitä ei ole paketoitu oikein - ja "oikein" ei välttämättä tarkoita eleganteinta ja eksakteinta argumentointia vaan ennemminkin juuri tuota konstailemattomuuden ja suoruuden illuusiota. Ehkäpä demokraattien uusi toivo tällä saralla on (muutenkin viime vuonna kohuttu) senaattori Barack Obama, jonka sivistynyt ja miellyttävä olemus yhdistyy mukavasti karismaattisiin puhujanlahjoihin ja vaikutelmaan ihmisestä, joka ei pelkää puhua suutaan puhtaaksi. Tästä voisivat taitavat strategikot ja puheenkirjoittajat rakentaa vaikka mitä: tämäntyyppistä yhdistelmää selvästi kaivattaisiin, jotta voitaisiin sekä säilyttää vanhat äänestäjät että kalastella epävarmoja keskitien kulkijoita, jotka loppupeleissä eivät varmasti äänestä sellaista ehdokasta, johon eivät millään tasolla voi samastua.

Tämänpäiväisen lehdistötilanteen helmiä olivat mielestäni Guantanamo-vastaukset, joissa presidentti Bush onnistui (kylläkin erinomaisen kömpelösti ja läpinäkyvästi but who was paying any attention) puheillaan uudelleenkonstruoimaan sekä A) sosiaalista todellisuutta että B) kielellistä todellisuutta. A esimerkiksi siten, että toimittajan kysymyksiin Guantanamon tilanteesta ja ihmisoikeusrikkomuksista Bush totesi kärkkäästi että kyllähän hän haluaisi sulkea koko fasiliteetin vaikka heti mutta kun ne muut. Vastuu koko asiasta siirtyi näin ollen kätevästi Yhdysvaltain korkeimmalle oikeudelle ainakin tämän lausunnon todellisuudessa. Vaikka tämän olettaisikin todeksi, ei kai kukaan ole unohtanut Bushin päässeen vaikuttamaan ratkaisevasti kyseisen oikeusistuimen kokoonpanoon - viimeisen vuoden aikana presidentti on nimittänyt kaksi uutta tuomaria ja keikauttanut korkeimman oikeuden ideologista kokoonpanoa ratkaisevasti konservatiivisempaan suuntaan. No matter, "me ja muut" -vastakkainasettelu toimii aina yllättävän kätevänä vastuunsiirron apuvälineenä...

B puolestaan toteutettiin lähestulkoon samaan hengenvetoon, kun presidentti suorastaan kuohahti kääntäessään ajatuksensa kohti kaikkia niitä viattomia Yhdysvaltain armeijan miehiä ja naisia, joita tällaisella keskustelulla nyt syyllistetään ja mustamaalataan. Mitä siitä, ettei toimittajan kysymys ollut erityisen provosoiva tai sisältänyt minkäänlaisia syytteitä tähän suuntaan - vastaus kääntyi nopeasti vastahyökkäykseksi kaikkia niitä epäileviä tuomaita, epäisänmaallisia urpoja ja harhauskoisia maapallontallaajia kohtaan, jotka kehtaavat tällä tavoin esittää, että armeijan toiminnassa on ollut jotain vikaa - että nämä urheat miehet ja naiset olisivat vapahtajan sijaan paholaisen kätyreitä! Varsinainen kysymys jäi siis vastaamatta mutta sen sijalle keksittiin syytös, jota vastaan voi vimmatusti hyökätä ja joka tekee kysyjästä ja kysymyksen sisältämistä epäilijäosapuolista jollei nyt aivan antikristuksia niin vähintään epäoikeudenmukaisia syyttelijöitä. Jälleen erittäin läpinäkyvää ja maailman kuluneinta strategiaa mutta uskokaa tai älkää, uppoaa tässä alkeellisessakin muodossaan. On helpompi olla mustavalkoinen kuin tunnustaa, että harmaankin sävyjä on tai ettei kaikkeen aina ole kivaa, helposti ymmärrettävää vastausta saatika ratkaisua. Ja ennen kaikkea peruskäsitteistöllä pelatessa on helpompi ymmärtää kuka on paha, keitä me olemme ja mitä me edustamme. Täkäläinen mielipideilmasto (ja medialukutaito?) on viime ajat ollut sellainen, että sehän riittää.

* * * * *

103704.jpg Muutoin voin ilokseni ilmoittaa, että kolmannentoista päivän salaliitto ja ärrimurrius ovat ohi ainakin noin suunnilleen. Mielen parantuminen johtunee suureksi osaksi äkäilypäivän selän taittumisesta mutta konkreettisiakin muutoksia on tapahtunut: kotipuhelin on saanut ihkauuden korvaajan, isä lähetti tietokonevinkkejä, meteorologi lupasi viikonlopuksi miellyttävää kolmeakymppiä, aloin lukea Salaista puutarhaa, naapuri toi yllättäen kukkia (lieneekö aistinut känkkäränkkätilani telepaattisesti) ja mies tulee tänään jo kotiin. Uutta kännykkää saan vielä odottaa, mutta mies muistutti meillä olevan laatikot ja kaapit täynnä vanhoja toimivia puhelimia, joten hätätilassa varaluuri kyllä löytyy uutta odotellessa. Kukaan ei myöskään ole ihme kyllä käynyt täällä siivoamassa, mutta sen sijaan katkenneet kynnet on korjattu ja amerikkalaisittain manikyroitu, jalat ovat keveät mukavan jalkahieronnan jälkeen ja varpaankynsissä on uusi ranskalainen manikyyri.

Kyllä se siitä kun vähän valittaa!