Kesä on mitä ilmeisimmin aika lailla ohi, joten tähän väliin on passeli kerrata loppukesän lukemistoa. Varastin maanantailaiskuudessani tiivistetyn kirjavinkkauslistan mallin eräästä aiemmasta kirjoituksestani; kommentaaria lopussa.

Kirjat on jälleen arvioitu toisistaan irrallisina, oman genrensä sisällä, lukumielentilasta riippuen ja muutenkin täydellisen mielivaltaisin perustein.

PEGASOS KORSKUU:
  • Richard Russo: Empire Falls
ILOISTA RAVIA
  • Wally Lamb: She's Come Undone
  • Auli Mantila: Varpunen
  • Dai Sijie: Balzac and the Little Chinese Seamstress
  • Anne Tyler: Digging to America

RISTILAUKKAA JA TEMPOILUA
  • Jon Krakauer: Into the Wild
  • Elisabeth Robinson: The True and Outstanding Adventures of the Hunt Sisters
  • Asko Sahlberg: Tammilehto
  • José Saramago: Seeing
LUIMISTUS
  • Luanne Rice: Sandcastles
10311798.gif0307263940.01._AA240_SCLZZZZZZZ_V565080810207802.gif

Minulla on yleensä aika selkeä mielipide lukemistani kirjoista: puolesta vai vastaan, suosittelisinko vai en, mistä pidin, mistä en, miksi. Saramagon Seeing (Ensaio sobre a Lucidez) jätti minut kuitenkin aikamoisen hämmennyksen valtaan - ei niinkään sisältönsä tai viestinsä puolesta, vaan siinä mielessä etten oikeastikaan tiedä pidinkö kirjasta vai en. Kymmenisen vuotta sitten samalta kirjailijalta ilmestynyt Kertomus sokeudesta (Ensaio sobre a Ceguiera) oli todella pysäyttävä, ikimuistoinen kirja, vaikka se sisälsikin aika järkyttäviä ja ahdistavia elementtejä. Seeing ei kuitenkaan tehnyt samanlaista vaikutusta, vaikka satiiri onkin edelleen nautittavan terävää ja teemat yhtä pelottavia. Ehkä kertomukselle ei kaivannut enää mitään jatkoa, näin itsenäistäkään - itse olisin jo mieluusti antanut tarinan kaupunkilaisten levätä rauhassa - tai sitten syynä siihen että en nauttinut kirjan lukemisesta koko aikaa oli yksinkertaisesti se, että etenkin alkua lueskelin iltaisin sängyssä todella väsyneenä, joka on tietenkin vihoviimeinen olotila Saramagon pisteettömien ketjulauseiden kahlaamiseen. Siinä voi samaan aikaan helposti kadottaa sekä tarinan jatkuvuuden että pistävästä kielestä nauttimisen. Ehkäpä luen tämän kirjan vielä joskus uudestaan, mieluiten suomeksi koska parhaani mukaan välttelen englanniksi käännettyjä kirjoja, kun anglokirjallisuutta on muutenkin niin runsaasti saatavilla. Portugalintaitoa ei lähitulevaisuudessani taida olla nähtävissä.

Nyt kun asiaa ajattelen niin listaan mahtui toinenkin englanniksi käännetty romaani, Sijien kirja joka on alunperin ilmestynyt ranskaksi ja on käsittääkseni myös suomennettu. Näillä valikoimilla mennään... Kirja luisti kyllä englanniksikin oikein hyvin, oli laadukkaasti käännetty. Sijiellä on omaa kokemusta kommunistisesta "uudelleenohjelmoinnista"ja se paistaa kirjasta selkeästi läpi. Itse luin tarinaa kuitenkin kirjallisuuden ja ensirakkauden riemulauluna, yllättävään loppuun saakka. Nopeasti ahmaistava haukkapala mutta ehdottoman kiintoisa!

Jon Krakauerin Into the Wild on sarjan ainoa nonfiktiivinen teos, jossa itsekin nuorena miehenä kuolemattomuuden tunnetta kokenut huimapää jäljittää Thoreausta humaltuneen, sivistyksen hylänneen ja lopulta Alaskasta kuolleena löytyneen toisinajattelijan viimeisiä kuukausia. Premissinä on itsensä megalomaanisesti "Alexander Superkulkuriksi" nimenneen nuoren miehen puolustaminen tuhmia arvostelijoita vastaan, ja Krakauer esittääkin ihan hyviä pointteja ja on kuvauksessaan ihailtavan pikkutarkka ja täsmällinen. Minusta on silti kivempi päättää mielipiteestäni itse (tai Alexia mukaillen ainakin kuvitella päättäväni) ja niinpä sinänsä kiintoisa juttu luisui vähän manifestin puolelle ja menetti samalla jotain kertojanäänestään. Suosittelen kirjaa niille, jotka elättelevät haavetta lähdöstä "aitoon, oikeaan" erämaahan elämään "aitoa, oikeaa" elämää symbioosissa maailmankaikkeuden ja perhosten kanssa.

Loppukesän teemana olivat matkojen inspiroimat kirjat; Empire Falls, She's Come Undone ja Sandcastles sijoittuvat kaikki Uuteen-Englantiin ja eritoten Maineen. Empire Falls oli loistava, enkä oikeastaan halua sanoa siitä muuta kuin että lukekaaihmiset! Kirjasta opin myös uuden kätevän termin Massholes (Mainen luontoon hyökkäävät massachusettslaiset kesäturistit), jota todellakin aion käyttää jos joskus suinkin vain saan siihen tilaisuuden. Paksu She's Come Undone oli myöskin laaturomsku, jonka päähenkilön mukana lukija pääsee kiertelemään Uudessa-Englannissa hiukan laajemmaltikin. Kirjan kuvaamat nuoren naisen kokemukset olivat hyvä muistutus siitä kuinka onnellinen ja onnekas itse olen, ja lisäksi Lamb ilmaisee ajatuksiaan ja symboliikkaansa mukavan selkeästi ja rauhalliseen tapaan, vastapainoksi mielen murenemisen kanssa kamppailevan tytön sisäiselle myllerrykselle. Tuosta Ricesta ei sitten olekaan mitään hyvää sanottavaa - se oli lentokentällä pikaistuksissa tehty hätäostos, joka osoittautui jopa odotettua huonommaksi, epäuskottavammaksi ja tyhjänpäiväisemmäksi jutuksi, joka jätti minut kaikin tavoin täysin kylmäksi. Hiukan parempi mutta silti melko yhdentekevä oli tuo yhtä luokkaa korkeammaksi rankkaamani Robinson, jonka alussa olin hylätä kirjan jo pelkästään siksi, että sen kirjemuotoisuus oli väkinäistä ja häiritsevää. Joko loppua kohti tapahtui jonkinlaista parannusta tai sitten yksinkertaisesti turruin tyyliin, mutta joka tapauksessa lopetin kirjan suosiollisemmin mielin kuin olin sen aloittanut. Meriitti kai sekin! Ikimuistoisuutta on turha odottaa mutta lukihan tuon flunssaansa ihan kätevästi.

Anne Tylerista ei kai tarvitse sen kummempaa sanoa - rouvan kirjoja lukeneet tietävät niiden olevan useimmiten ihan kohtuullisen laadukkaasti kirjoitettua, joskaan ei mitenkään järisyttävää proosaa, jonka kieli on mukavasti järjestetty aina ihan kiinnostavan tarinan ympärille. Tämä Tyler on ehkä maininnan arvoinen lähinnä siksi, että se oli parannusta verrattuna muutamaan edelliseen, jotka kärsivät tavallista enemmän ns. tusinasyndroomasta. Tyleriä suosittelen väsyneelle, sairaalle tai pään tyhjennystä kaipaavalle lukijalle, samoin kunnon perustarinoista ja peruskielestä pitävälle. Ja englantiaan preppaaville Tyler on hyvää harjoitusta, jossa ei varmasti lannistu heti alkuunsa.

Suomenkielisistä kirjoista luin ne, jotka enää olivat jäljellä (vinkki, vinkki...). Mantilan pommiaiheesta en nyt ollut niin kovin innostunut, mutta kieli on hienoa ja napakkaa. En sympannut päähenkilön kanssa juuri millään tasolla, mutta ihailin silti monia hänen lausahduksiaan erinäisistä elämän tosiasioista. Juuri noin minäkin olisin halunnut sanoa, ilman turhaa lätinää! Sahlbergin kanssa kävi melkein päinvastoin - kansalaissota oli aiheena äärimmäisen kiinnostava, mutta Sahlbergilla on valitettava taipumus kirjoittaa erittäin eritekeskeisesti. Tosielämää joo joo enkä suinkaan luokittele itseäni herkkähipiäiseksi punastelijaksi, mutta joitain asioita ei tarvitse ihan koko aikaa jankuttaa.

10145811.gifNyt on menossa miehen minulle viime viikolla tuoma romaani Sointula (Bill Gaston), joka sijoittuu Vancouver Islandille eli jatkaa siis miljööllään kesän matka-aihetta. Vielä ei ole päästy Sointulaan asti, mutta paikan nimestä ja kirjan tähän mennessä irrallisista faktaviittauksista saaren luoteisosien "konservatiivisiin suomalaisiirtolaisiin" päättelisin, että johonkin kummaan takametsien paikkaan ollaan menossa. Nopea googlaus aiheesta kertoi, että Paula Wild on kirjoittanut tästä pienestä, eristäytyneestä Malcolm Islandin yhteisöstä kirjan Sointula: Island Utopia. Kuvauksen perusteella kyse on Kalevan kansa -seuran 1900-luvun vaihteessa perustamasta idealistisesta suomalaisyhteisöstä, jonka perintö on edelleen paikalla nähtävissä. En tiedä paljonko tässä Gastonin romaanissa varsinaisesti paneudutaan tuohon asiaan mutta kiehtovaa yhtä kaikki!