Eilen käytiin katsastamassa mihin suuntaan suurkaupungin kirkkaimmat valot ovat kääntyneet sillä aikaa, kun me olemme pelkästään tehneet töitä. Projektini valmiiksi saamista oli kanssamme juhlimassa naapurimme, jonka tyttöystävä ei ikävä kyllä päässyt mukaan. Hyvin se kaupunkiseikkailu onnistui kolmenkin koplalta.

Sonnustauduimme iltaa varten tavallista asiallisempiin asuihin ja suuntasimme pilvenpiirtäjäkeskustaan, jossa ensimmäinen kohteemme oli parin kuukauden takaisista avajaisistaan lähtien Dallasin it-mestan korskeaa kruunua kantanut Ghostbar, W-hotellin ylimmän kerroksen yökerho. Ghostbarissa juhlivat nuoret, kauniit ja kuuluisat - ja ennen kaikkea rikkaat. Halvin pöytä irtoaa noin 300 taalalla ja pienistä loveseat-ryhmistä saa varmasti pulittaa huomattavasti enemmän. Koska me emme ole rikkaita emmekä kuuluisia, saavuimme paikalle jo hyvissä ajoin. Yritimme sisäänpääsyä erehdyksessä ensin rakennuksen väärältä puolelta, hotellivieraiden entranssista, josta meidät ystävällisesti ohjattiin aulan läpi toiselle puolelle, evästyksenä etsiä vihreät köydet ja kysyä Louta tai Briania. Selvä. Tälläkin puolella oli itse asiassa kaksi sisäänkäyntiä, Tosi Tärkeille Tyypeille omansa ja piiiitkä köysisokkelo tavallisille tallaajille. Jonoa ei kuitenkaan vielä ollut joten marssimme reippaasti lähimmän Gerberoksen luo ja tiedustelimme oliko hän kenties Lou. Louhan se (olisimme voineet sen ulkonäöstä arvatakin - vain tietyn näköisten tyyppien nimi voi olla Lou) ja kun saimme selvitettyä "kuka meidät oli lähettänyt" (ooh, we're such insiders...), Lou avasi Tosi Tärkeät köydet ja ohjasi meidät peremmälle. Kahden muun henkilön kautta kuljettuamme pääsimme viimein maksamaan sisäänpääsymaksua kepeät kaksikymppiä per nenu, tosin minä taisin naisena päästä ilmaiseksi. Tämän jälkeen oli vielä yhdet köydet, hissimatka hotellin ylimpään kerrokseen ja siellä viimeinen sisäänohjaus. Ainakin W työllistää ihmisiä.

249784.jpg

249785.jpgItse Ghostbar oli juuri niin Vegas kuin vain paheiden kaupungista kopioitu baari voi olla (alkuperäinen Ghostbar sijaitsee Las Vegasin Palms-hotellissa). Hopeanhohtoiset pyöreät tuolit näyttivät muovisen mauttomilta mutta eivät toki vetäneet vertoja tarjoilijatyttöjen asuille: neitoset olivat sonnustautuneet vesirajamineihin (suom. huom. Vegas-vesirajaa lyhyempää ei ole), sukkanauhoihin ja sukkiin ja erittäin syvälle uurrettuihin toppeihin. All in white. Heitä oli myös todella hämmästyttävä määrä - ravintola Kaivohuoneen salin kokoisessa huoneessa parveili kymmenittäin näitä valkoisia ilmestyksiä. Ei voi muuta kuin toivoa, että saavat helvetin hyvää palkkaa. Ympäri baaria oli lasimosaiikkipylväitä, jotka heijastivat valon lisäksi tiukkaa diskohenkeä, ja takaseinällä oli pari oikeastaan ihan tyylikästä sohvaryhmää, mutta istuahan Ghostbarissa ei siis voi jollei ole varannut etukäteen pöytää ja maksanut siitä kovalla valuutalla. Sen sijaan kuuluisalla lasilattiaisella parvekkeella (ghostdeck) keekoileminen on täysin ilmaista huvia - not that it's all it's cracked out to be. Parasta Ghostbarissa olikin toinen parveke, jolta avautui häikäisevän hieno näkymä iltavalaistuksessa komeilevaan Downtowniin.

Juomapoliitikasta sen verran, että lasi Veuve Cliquot-shamppanjaa maksoi rouheat 20 dollaria ja paikan signature drink "Ghostini" oli kuvottavin pitkään aikaan tilaamani drinkki. Mutta iloisen vihreä.

Ghostbar oli nähty aika pian, sillä meininkiä kuvasi parhaiten täällä muutenkin paljon käytössä kuluva sana tacky ja DJ oli suorastaan surkea paikan profiilin huomioon ottaen. Voi myös olla, ettei minua koskaan kutsuta takaisin - hissimatkalla alakertaan arvostelin nimittäin ääneen hissin televisioruudussa pyöriviä tyylittömiä grafiikoita. No matter, tuumasimme me ja lähdimme porhaltamaan kohti Greenville Avenueta ja toista uudehkoa menomestaa, Kinki Loungea (huomatkaa trendikäs kirjoitusasu). 249781.jpg249783.jpgTäällä naapuri droppasi jonkun nimen ovella ja sisäänpääsy oli vauhdikas - tosin paikka täyttyy myöhään ja saimme ensimmäiset puoli tuntia oleskella hyvin väljissä tiloissa. Myös Kinkissä pöydät täytyy rahalla ostaa, mutta sen lisäksi eri puolille baaria on sijoitettu muutama iso pyöreä sohvataso, joilla pihimmät juhlijat voivat lepuuttaa väsyneitä juhlajalkojaan. Päivällä paikan sisustus näyttäisi varmaan aika järkyttävältä, mutta pehmeässä yövalaistuksessa verhoissa ja kattokruunuissa oli oma viehätyksensä. Ghostbarista poiketen DJ oli loistava - sekaisin soi välillä Led Zeppeliniä ja Snoop Doggia ja tunnelma oli katossa. Oudoin juttu oli englantilainen satula selässään ja kuolaimet suussaan klubia risteillyt miekkonen, joka tarjosi naisille kyytiä selässään. Miksi, sitä on vaikeaa tietää, mutta joillekin näytti kyyti kelpaavan ja piiska kädessä kopottivat ylpeänä ympäri pyöreää keskusbaaria. Mistään Sinä&Minä-paikasta ei siis suinkaan ole kysymys, tämä mauton pikku erikoisuus lienee enemmänkin muodollista kumarrusta paikan hiukan todellisuutta villimmälle nimelle, turvallista dekadenssia tanssikansalle.

Kinkistä pinkaistiin tien toiselle puolelle Kismetiin, joka oli "luotettavista lähteistä" kehuttu hyväksi paikaksi. Sitä se varmaan olisi ollutkin, jos olisimme intialaisia ja tykkäsimme vaihtoehtoisesti joko Shakirasta tai itämaisesta musiikista tanssibiitillä höystettynä. Omina itseinämme paikka oli aika tuskaisa kokemus. Patiolla oli sentään mukava päivystää kuumien lämpölamppujen alla ja ekaa kertaa noin pariin tuntiin kuulimme oikeasti mitä toisillemme sanoimme. Patiokaan ei kuitenkaan houkutellut meitä jäämään loputtomiin, ja yhden aikaan lähdimmekin suuntaamaan kotia kohti. Pari korttelia edettyämme naapuri sai sitten yllättäen jonkin kuningasajatuksen ja niinpä mooottitien sijasta päädyimmekin sivukadun kautta puolirähjäisen paikallisen baarin eteen. 249780.jpgMilo Butterfingers* - what can I say... Kuulemma rento roikuskelupaikka ja kaupungin ehkä parhaat burgerit. Matalaan konstailemattomaan texasilaisbaariin työntyessämme kävi ilmi, että siellä naapurilla oli ollut tapana hengailla nuorena miehenä college-kavereidensa kanssa. Ja eikös kolmas kohtaamamme ihminen ollutkin naapurin vanha tuttu, ja lisäksi kävi ilmi, että hän oli baarin nykyinen omistaja. Olimme paikkaan täysin ylipukeutuneita mutta tapasimme muutaman oikein mukavan tyypin naapurin menneisyydestä ja turisimme hauskoja oluen ääressä. Miehet vetivät Shineria muovimukeista ja minä Heinekenia pullosta - hinta parin litran olutkannusta ja minun oluestani 13 dollaria! Mukava päätös äärimmäisyyksien illalle, jota täydensimme vielä kotimatkalla aamuyön hampurilaisilla suoraan Jack in the Boxin gourmet-keittiöstä (Milo'sin keittiö oli ehtinyt sulkeutua, joten emme päässeet testaamaan laatuväitteiden paikkaansapitävyyttä, mutta hyvin nuo teollisuushampparitkin upposivat pikku juhlijoille.)

Nyt sataa ja myrsky jylisee - oli hyvä tekosyy nukkua, syödä ja lueskella koko päivä.

*Tänään luin netistä, että paikassa on kuvattu Oliver Stonen Vietnam-elokuvan Born on the Fourth of July baarikohtauksia eikä ihme - Milo's on täydellinen amerikkalainen perusbaari kaikkine tärkeine elementteineen ruoan, juoman, urheiluhullutuksen ja sisustuksen suhteen.