Jäämyrskyä odotellessamme vuokrasimme tosiaankin pari leffaa, joita katselimme viikonlopun mittaan. Perjantain elokuva oli täysosuma: Wordplay-niminen dokumentti The New York Timesin ristikkovastaavasta ja muusta ratkiriemukkaan fiksoituneesta puzzle aficionado-porukasta. Voin suositella dokkaria erittäin lämpimästi kenelle tahansa symppisnörtille tai sanafanaatikolle - meidän perheestä löytyy yksi molempia. Nauroimme ja kauhistelimme, ihailimme ja jännitimme. Sanaristikoiden maailma on huomattavasti kiehtovampi kuin ensisilmäyksellä uskoisi - ja innokkaat ristikkoharrastajat varsin viihdyttävää jengiä (vaikka paria tyyppiä olisikin ihan pikkaisen halunnut ajoittain ravistella).

Välillä tuntuu, että jokaista erinomaista valintaa kohden täytyy melkein katsoa jotakin täysin kammottavaa; niin tälläkin kerralla. Parin vuoden takainen, Angelina Jolien ja Clive Oweninin tähdittämä pakolaisleirielokuva Beyond Borders oli tönkkö, jännitteetön ja suorastaan kiusallisen epäuskottava. Draaman kaaren rakentaminen oli surkeasti epäonnistunut tai laiminlyöty ja henkilöiden välisten suhteiden kehitykseen oli uhrattu, jos mahdollista, vieläkin vähemmän aikaa ja vaivaa. Sääli, sillä aihe oli kyllä kovin kiinnostava.

Vuodenvaihteen jälkeen ollaan itse asiassa ehditty nököttää sohvannurkassa aika runsaasti, sillä DVD-elokuvia on yleisestikin tullut katsottua ihan kunnioitettava määrä. World Trade Center oli juuri sellainen kuin odotimme eikä siitä sen enempää (no, sanotaan nyt se, ettei elokuva tietenkään yllä siihen mihin se kaiketi pyrkii). Miehen veljen meille joululahjaksi lähettämä italialaiselokuva The Consequences of Love (Le conseguenze dell'amore) oli yhtä tyylikäs kuin outokin - tällaista elokuvataidetta oli ihanaa katsella pitkästä aikaa. "Pieniä" elokuvia olivat myös sympaattinen ja lämmin Little Miss Sunshine, jossa lievästi sanoen epätasapainoinen perhe heittäytyy hetkeen ja lähtee ikivanhalla Volkswagenillaan tien päälle tyttären unelman perässä (perheen isän kinkkisessä tilanteessa lasuahtama kehoitus Everyone act normal! kuvaa aika hyvin klaipparissa vallitsevaa tunnelmaa), ja erinomaisen ihana Me and You and Everyone We Know, jossa eksentriset päähenkilöt etsivät onnea omalaatuisilla tavoilla. Näistä indie-leffoista jälkimmäinen on huomattavasti erikoisempi ja ehkäpä enemmän katselukärsivällisyyttä vaativa, mutta  molemmat olivat sekä tusinatavarasta poikkeavia elokuvia että hyvän mielen katselukokemuksia jollaisia ei koskaan tule vastaan liikaa.

Ihan pelkiksi sohvaperunoiksi ei olla sentään heittäydytty - välillä ollaan nimittäin parkeerattu takapuolemme myös ihkaoikean elokuvateatterin penkkiin. Joka joulunaikaan kuuluu perinteisesti yksi romanttinen komedia, josta ei ole suuria odotuksia mutta joka on silti tietyn mielentilan takia pakko käydä katsomassa. Tänä vuodenvaihteena se elokuva oli talonvaihtohömppä The Holiday, joka tosin ehdittiin lopulta nähdä vasta tämän vuoden puolella. Eli Holiday huono ollut, potentiaalia olisi ollut paljon nihkeämpäänkin viritykseen, mutta rajoituksensahan tällaisella elokuvalla näyttää aina olevan. Eipä silti, tunsin melkeinpä jonkinlaista sisaruutta Cameron Diazin kanssa hänen laulaessaan ja tanssiessaan The Killersin Mr. Brightside-biisiä ylhäisessä yksinäisyydessään. Been there, done that (haven't we all...?). Kate Winsletille oli järjestetty samantyyppinen kohtaus Jetin tahdissa; ilmakitarointiin en samalla tapaa samaistunut mutta täytyy sanoa että biisien valinnassa oli harjoitettu hyvää pelisilmää. Ja tämä sitten tosiaan jäi elokuvasta kokonaisuudessaan parhaiten mieleen.

Pari astetta monitasoisempia olivat sodanjälkeiseen Berliiniin sijoittuva, mustavalkoinen The Good German ja CIA:n alkuaikoja valottava vakoojaleffa The Good Shepherd. Edellistä tähdittivät George Clooney amerikkalaisena sotareportterina ja Cate Blanchett ihanan kulmikkaana ja puolitylynä saksattarena; jälkimmäisessä Mother-koodinimellä tunnettua vakoojakoordinaattoria esittää Matt Damon, turhautunutta vaimoa Angelina Jolie ja taustalla naruista vetelevää kenraalia Robert de Niro. Molempia voi helposti kehua hyviksi elokuviksi, olipa niissä suorastaan erinomaisiakin elementtejä. Tänä erikoisefektien ja supermaskeerauksien aikakautena The Good Shepherd-elokuvan ainoa suuri heikkous oli kyllä aika yllättävä - Matt Damonista ei oltu millään ilvellä saatu aikaiseksi vanhempaa miestä myöhempiä vuosia kuuvaaviin osioihin. Vika ei ollut niinkään näyttelijässä, sillä Damonin ryhti ja kävelytyyli olivat huomattavasti heikosti vanhennettuja kasvoja uskottavammat. Siitä huolimatta voin suositella vakoojaelokuvien ystäville, mies tykkäsi myös kovasti. Yhtä kiittävän arvion sai meiltä myös The Good German, josta jäi päällimmäisenä mieleen tyylikäs ja eleetön ulkoasu.

Tästä suhteellisen aktiivisesta liikkuvien kuvien kaudesta huolimatta kirjoittamattomalla (no, ei enää)  must see-listallamme on vielä useita jo pyöriviä elokuvia. Pan's Labyrinth näytti saaneen Euroopassa huiman hyvät arvostelut; erityisesti mies on kiinnostunut siitä. Minua kiehtoisi trailerin perusteella kovasti The Painted Veil, joka ei kylläkään ole saanut täällä kovin innostunutta vastaanottoa (ja jonka NPR-radiokanavan, täkäläisittäin osuvimman ja kattavimman kulttuuriohjelmiston lähettäjän, arvostelija teilasi aika murskaavasti erään kauppareissuni aikana - Edward Norton on kuulemma surkea!) Action-osastolla täytyy tietenkin käydä katsomassa Etelä-Afrikan timanttisodasta kertova Blood Diamond, ja Volveriakaan ei ole vielä ehditty nähdä.

Huh.