Taannoin kaipailin tällä foorumilla uuteen puhelimeeni Gilmore Girls-soittoääntä, jonka hakemiseen sainkin monia ystävällisiä neuvoja. Osoittautui kuitenkin, että kaikki kyseisenlaisissa palveluissa tarjolla olevat GG-soittoäänet olivat sellaisia polyfoniakilkutuksia, joilla ei ole juurikaan tekemistä varsinaisen musiikin kanssa. Jos fanittamaan lähdetään niin autenttinen olla pitää; niinpä päätin että kaivan esiin oikean Where You Lead-biisin ja teen siitä itse soittoäänen. Tämä olikin helpommin sanottu kuin tehty, sillä vaikka esimerkiksi iTunesissa on tarjolla useaakin versiota kappaleesta, myös Carole Kingin alkuperäinen, ei mistään tuntunut löytyvän sitä sarjaa varten äänitettyä uutta sovitusta, jonka King esittää yhdessä tyttärensä kanssa. Lopulta ongelma ratkesi siten, että tilasin Amazonista koko Our Little Corner of the World-levyn, jolle tunnari on itseoikeutetusti päätynyt. Ja eipä aikaakaan kun CD oli ladattu koneelleni ja sieltä puhelimeen, ja nykyään mobiiliyhteydenotot alkavat reippaalla Loving you the way I do, I know we're gonna make it through-säkeellä (jos oikein autenttisia oltaisiin niin minun olisi oikeastaan pitänyt pätkiä biisiä koneella alkamaan "oikeasta" kohdasta eli siitä mistä sarjatunnari pyörähtää käyntiin: If you're out on the road, feeling lonely and so cold... mutta iloksenne voin ilmoittaa etten sentään viitsinyt viedä fiksaatiotani niin pitkälle).

Nyt Gilmore-rintamalta kuuluu kuitenkin pelkkää kurjaa. Sarjan äiti, pääkäsikirjoittaja ja tuottaja Amy Sherman-Palladino jätti ohjelman käsikirjoittajamiehensä kanssa viime kauden lopussa, koska tuotantoyhtiön kanssa ei päästy sopimukseen jatkokausista. Näyttelijöiden sopimukset ovat voimassa alustavasti enää tämä seitsemännen kauden ja voikin olla, että sarja loppuu keväällä. Sherman-Palladino itse oli suunnitellut sarjaan vielä kaksi kautta ja on omien sanojensa mukaan tiennyt lopun jo pitkään. Sarjaa katsoneet tietävät, että joka jaksoa elähdyttävät lukuisat kulttuuriviittaukset, joista vähintään puolet menevät ohi ensimmäisellä kerralla (S-P on erityisen kiintynyt unholaan painuneisiin 80-luvun pop-bändeihin mutta myös mm. kansallinen historia, nykypopulaarikulttuuri, politiikka, luokkaerot ja kirjallisuus ovat paljon käytettyä lähdeaineistoa keskusteluissa esiintyville alluusioille ja hienovaraiselle huumorille). Muunmuassa nämä viittaukset, vaikka ne osaltaan vahvistavatkin sarjassa viljeltyä omalla tavallaan todella ärsyttävää (ja samalla niin ihanaa) puheripulityyliä tekevät Gilmore Girlsistä enemmän kuin äitien ja tyttärien yhteisen hömppäsarjan ja perusihmissuhdedraaman. Sarjan jokaisella henkilöllä on tietenkin oma tyylinsä kommunikoida, artikuloida, viittailla, kuvailla, reagoida - ja näin puhepainotteisessa sarjassa tämän jatkuvuuden säilyttäminen on jopa tavallista tärkeämpää. Stars Hollow-pikkukaupungin ihanuutta ovat myös erilaiset sivuhahmot, joiden eksentrisyys ja rakastettavuus rakentuu pääasiassa kielenkäytölle ja persoonalliselle dialogitykitykselle.

Kuten kaikki aidot GG-fanittajat minäkin otin uutisen sarjan luojan lähdöstä raskaasti - niin raskaasti kun televisiosarjaan voi aikuisena yleensä suhtautua. Päätin kuitenkin urheasti jatkaa sarjan katsomista, sillä enhän voisi hylätä Lorelaita ja Rorya jotka hekään eivät hylänneet minua silloin kun heitä eniten tarvitsin. Ikävä kyllä heti ensimmäisestä Amyttömästä jaksosta huokui tekijöiden eksyneisyys, sillä vaikka ohjaksissa onkin henkilö, joka on tehnyt Palladinojen kanssa yhteistyötä sarjan parissa jo pidempään, jatkuvuus oli selvästi pinnallista - napakan, älykkään huumorin ja salamaviittausten puuttumisen lisäksi henkilöt toimivat tai puhuvat usein tavalla, joka ei sovi heidän persoonaansa (ja tässä asiassa minä olen tietenkin ylin auktoriteetti, olenhan seurannut sarjaa koko ensimmäiset kuusi kautta, kytännyt uusintoja teeveestä ja lopulta hankkinut kaikki kaudet DVD:llä ja myös ne puhki katsonut useampaan kertaan...) Parin ensimmäisen jakson tähän on saatu ehkä hienoista parannusta, mutta juonilinjoja ei edelleenkään tunnu olevan lainkaan tai ainakaan ne eivät ole kovin hyvin linjassa henkilöiden persoonallisuuksien kanssa. Tällaisia laatusarjojahan kirjoitetaan sillä tavalla ajatuksella etukäteen, että minkään tapahtuman ei kuuluisi olla "turha", vaan aina valottaa jotain mennyttä tai tulevaa ja lunastaa osansa laajemmassa draaman kaaressa. S-P esimerkiksi tiesi suuret juonilinjansa aina vähintään vuoden etukäteen, jolloin jokainen isompi päätös oli luonnollisti pitkälle harkittu. Nyt käänteet vaikuttavat aivan sinne tänne roiskituilta, ikään kuin kirjoittajat olisivat kokeilleet jotain, todenneet sitten että se ei toimi ja vaihtaneet kurssia seuraavassa jaksossa odottaen, että katsoja ei reagoi rasittavaan poukkoiluun sen kummemmin. Mutta täällähän sitä reagoidaan!!

Kaikille faneille voin siis surukseni ilmoittaa, että ei taida tämä seitsemäs kausi olla katsomisen arvoinen (tämä on siis toki olennaista vain niillä kulmilla, esimerkiksi kotimaassa, jossa ohjelma kulkee pari kautta jäljessä). Pahasti koukkuuntuneena olen sitä paremman puutteessa seuraillut, mutta nyt on ollut jo pakko välillä jättää katsominen kesken kun sarja ja henkilöt tottavat pettymyksiä toisensa jälkeen. Voi olla vaikeaa käsittää miten joku televisiosarja, etenkin lähtökohdiltaan suhteellisen kevytmielinen ja maailmoja järisyttämätön, voi aiheuttaa tällaista pettymyksen tunnetta (uskokaa tai älkää, minulla on ihan oikeakin elämä ja yleisesti ottaen tv-sarjojen tapahtumat eivät voisi minua vähempää heilauttaa), mutta asiaa valaisee ehkä se, että Gilmore Girlsistä on tullut minulle yksi turvallisen eskapismin muoto, johon on voinut aina luottaa. Todella pahoina tosielämän kausina olen hautautunut sohvalle päiväkausiksi katsomaan jakson toisensa perään elämää, joka ei ole suinkaan täydellistä mutta jossa on jotain puhdasta ja hyvää, ja hahmoja, jotka ovat toki vain mielikuvituksen tuotetta mutta rakastettavia ja tuttuja turvallisella, lämpimällä ja vaarattomalla tavalla. Sarja on itse asiassa edustanut minulle televisioversiota lapsuuden rakkaista tyttökirjoista, joihin niihinkin regressoidun silloin kun suru käy kovasti puseroon ja todellisuus tuntuu hetkellisesti liian raskaalta. Älykkäät alluusiot ja puheisiin sisällytetty komiikka ovat lisäksi varmistaneet sen, että jaksoja jaksaa tietoisemmallakin tasolla katsoa uudestaan, minkä seurauksena sarjasta on tietenkin tullut minulle koko ajan tutumpi ja rakkaampi.

Mutta nyt menee heikosti. Puskaradioissa elätellään vielä toiveita, että CW-kanava jatkaisi sarjaa kahdeksanteen kauteen ja palkkaisi viimeiselle kaudelle Sherman-Palladinon takaisin, mutta se lienee varsin epätodennäköistä. S-P itse on sanonut ettei mikään ole mahdotonta ja ettei hän vastoin parempaa tietoaankaan haluaisi kokonaan luopua haaveestaan luotsata "lapsensa", synnyttämänsä tarinan, sen loppuun asti, mutta samalla hän epäilee, ettei kanavalta tulla koskaan tätä tarjousta esittämään ja vaikka niin kävisikin, Roryn ja Lorelain tarina saattaa siinä vaiheessa olla jo peruuttamattomasti  poissa hänen kaavailemiltaan raiteilta. Voi siis olla parasta suhtautua kauden 6 loppuun koko sarjan loppuna - sillä tavoin sarjaan kiintyneet saavat haudata sen autenttisena ja tunnelmalleen uskollisena.

Minulle tulee ikävä.