Kävin aamupäivällä kaupassa, kiersin ja keräsin tavaraa oikein urakalla ja ajan kanssa. Kannoin tavaroita kädet vääränä ja niska limassa, toinen kainalo kukkapuskia täynnä. Päätin omistaa vapaapäiväni ruoanlaitolle, perustavanlaatuiselle siivoukselle ja pullantuoksuiselle supervaimoudelle. For once.

Iltapäivällä satoi. Ihan helvetisti. Kesken myrskyn lähdin uudelleen kauppaan, sillä ostoslistasta ja järjestelmällisyydestäni huolimatta olin unohtanut kaikenlaista. Kahden metrin matkalla autosta katoksen alle kastuin läpimäräksi.

Minulle selvisi, että purkki kardemummaa maksaa kympin. Siis KYMPIN. Kalliiksi tulee kotipulla, tuumin. Mutta näitä juttujahan ei rahassa mitata.

Ulos juostessani päähäni kopahteli rakeita, tällä kertaa sentään vain pikkusormen kynnen kokoisia. Ohiryysännyt monsteri-pickup roiskutti paljaille säärilleni rapaa.

Kotona onnistuin tekemään hienon pullataikinan äidin Suomesta lähettämän kuivahiivan avulla. Kaupassakin tarvitsi käydä enää kerran lisää (kotiin saapunut mies kävi) - jollainhan ne pullat on voideltava.

Osoittautui, että miestä Suomi-kirjastolla evästäneet leipojakonkarit ovat oikeassa. Ei näillä uuneilla voi mitään suomalaisia pullia paistaa. Kauniit korvapuustini paloivat päältä ja jäivät sisältä raaoiksi. Toisen satsin kohdalla laskin lämpötilaa ja paistoin pullia kauemmin - tuloksena noin kolme kelvollista pullaa.

Kävin kiukuttelemassa makuuhuoneessa ja vuodatin krokotiilin kyyneleitä. Vähän oikeitakin. Tiuskin miehelle ja murjotin.

Iltapalaksi nautin cokista uunituoreen pullan ja maitolasillisen sijaan.

Perkele.