Tällä viikolla vapaaehtoistöideni kuva on poikennut aika lailla normaalista lukutaito-opetuksesta.

Pari viikkoa sitten sain vinkin todella kiinnostavasta projektista, jonka kautta amerikkalainen Suomen historiasta ja etenkin talvi- ja jatkosodasta kiinnostunut yhdistys koittaa kiireen vilkkaa kerätä talteen sota-ajan muistoja vielä elossa olevilta suomalaisveteraaneilta ja koota näistä kertomuksista kirjan, johon taustojen kirjoittajaksi on ymmärtääkseeni pyydetty paria suomalaista historioitsijaa. Homma lähti liikkeelle, kun yhdistyksen jäsenet kiersivät talvisotanäyttelynsä kanssa ympäri Yhdysvaltoja ja kohtasivat veteraaneja, joilla oli kaikilla lukuisia tarinoita, jotka jäivät sillä kertaa välineistön puuttuessa ottamatta talteen. Nyt alkaakin olla aika viimeiset hetket pistää hihat heilumaan rintama-, kotirintama- ja evakkomuistojen kirjaamiseen jälkipolvia varten, joten projektia tehdään kiivaasti vapaaehtoisvoimin eri puolilla maata ja nauhat kerätään sitten tänne Dallasiin, jossa varsinainen kokoamistyö tullaan suorittamaan. Kukin haastattelu kestää tunnista kahteen, joten niissä riittää litteroitavaa, ja lisäksi suomenkieliset haastattelut luonnollisesti käännetään englanniksi. Juttelin pari päivää sitten projektin vetäjän kanssa ja lupasin, että mikäli aikataulut millään lailla saadaan sopimaan yhteen, osallistuisin työhön ainakin jonkinlaisella panoksella - lienee mahdollista saada nauhoja kotiin ja tehdä työtä itselle sopiviin aikoihin. Toki tässä on tulossa ties mitä isoa, muutosta nyt puhumattakaan (vaikka emme lähtisikään takaisin Eurooppaan, jonkinlainen muutto on edessä kesäkuun alussa), mutta projekti tuntui heti jotenkin läheiseltä - niin iso osa meitä ja sukujemme tarinoita nojaa näihin tapahtumiin ja jokainen unohtunut kertomus on pala menetettyä historiaa. Sotaterminologia minua hiukan kauhistuttaa, koska sota itsessään on niin vastenmielinen aihe ja suppea englanninkielinen sanastoni aiheesta liittyy aivan toisenlaiseen sodankäyntiin (terveisiä vaan tanssivalle apinalle sinne Washingtoniin), mutta tähän on kuulemma varauduttu aineistolla jo etukäteen. Ensi viikolla projektin vetäjän palatessa haastattelumatkalta puhumme tarkemmin aikatauluista, mutta toivon kovasti että ehtisin tähän mukaan - pitkä puhelinkeskustelumme vakuutti minut siitä, että tässä voisi suorastaan suorittaa kansallisvelvollisuuttaan.

Maanantaina tapasin mummokaverini kauppakamarilla; puheena oli etukäteen ollut, että kävisimme läpi eräitä ystävyyskaupunkitoimintaan liittyviä asioita, joiden tiimoilta voisin antaa kevyttä käännösapua/kulttuurineuvontaa. Odotettua kyllä koko sessio kääntyi ihan juoruamiseksi ja lounasteluksi, vaikka sivusimme lyhyesti myös itse asiaa aivan tapaamisen lopussa. Mutta mukavaa se on aina rouvaa nähdä - hän ja entinen opettajaparini lukutaitojärjestöstä ovat tutustuttaneet minut muuten minulle aivan vieraaseen, vanhempien amerikkalaisrouvien lunching ladies-meininkiin, joka siis tapahtuu aidoimmillaan aivan erilaisessa miljöössä kuin nykyrouvailu. Kulttuurioppia sekin - ja ihania ihmisiä molemmat.

Tänään olin auttelemassa elämäni ensimmäisessä spelling bee-tapahtumassa eli oikeinkirjoituskilpailussa. Spelling bee on rakastettu amerikkalainen traditio, jonka merkeissä koululaiset joka vuosi mittelevät voimiaan. Parhaat lähetetään kansalliseen finaaliin, joka televisioidaan miljoonille katsojille - ja jessus mitä sanoja siellä tavaillaan. Hyvinkoulutettu ja melkoisen laajasti lukenut aikuinen ei varmasti ole törmännyt sanoista puoliinkaan koko elämänsä aikana, eivätkä ne yleensä myöskään noudata englannin oikeinkirjoitussääntöjä. Tähtilapset tankkaavatkin vieraita kieliä ja lainasanalistoja ja joissain tapauksissa selkeästi myös paukuttavat sanakirjaa ulkoa. Hullujen hommaa, mutta villitystä on ehkä helpompi ymmärtää, jos tuntee englannin kielen sekavaa oikeinkirjoitusjärjelmää yhtään paremmin - harva suhteellisen sivistynytkään natiivi kirjoittaa aivan kaikki sanansa virheettömästi, joten tällä lailla ikään kuin pyritään nostamaan oikeinkirjoitustaidon statusta ja korostamaan sen tärkeyttä jo pienille koululaisille.

Mutta asiaan. Tällä kertaa ei lavalla ollut intialaissyntyisiä pikkupoikia tapailemassa supervaikeita termejä otsa kurtussa vaan joukko hassunhauskasti pukeutuneita, aikuisista koostuneita yritys- ja vapaaehtoisjoukkeita, jotka keräsivät tempauksella rahaa lukutaitojärjestölle. Sanat olivat minusta kohtuullisen helppoja-keskivaikeita, mutta suurta ahdistusta aiheutti ns. lausuja, jonka tehtävä on esittää joukkueille ratkaistavat sanat. Lausujan tehtävän tärkeys korostuu erityisesti vaikeiden vierasperäisten sanojen kohdalla, sillä väärinäännetystä sanasta on joskus melkein mahdotonta saada tolkkua. Lausujaksi oli ilmoittautunut erään community collegen naispuolinen head honcho ja huonompaa työtä hän ei juuri olisi voinut tehdä. Useat sanat menivat ekalla yrittämällä vähän sinnepäin tai kokonaan mönkään, ja kun joku tuomariston jäsenistä korjasi ääntämisasua kohteliaasti, nainen paikkasi virheensä sanomalla "can also be pronounced...." Joka kerta. Välillä nainen briljeerasi antamalla alkuperäiskielisiä äänneasuja - ja arvannette miten siinä sitten kävi. Vieressäni istuneet lukutaitojärjestön työntekijät halusivat aluksi vajota maan alle, mutta loppua kohden tämän koulutuksen ylipapittaren toiminta alkoi saavuttaa niin koomisia piirteitä, että meidän oli pöyristyksestämme huolimatta vaikeaa pitää naamojamme peruslukemilla. Mainittakoon nyt vaikka, että pieleen menivät mm. sanat archipelago, soliloquy ja chipotle - ja viimeinen siitä huolimatta, että olemme Texasissa ja naisella itsellään oli espanjalaisperäinen sukunimi! Kun tuomaristolta lopussa, kahden taitavan tiimin taisteltua odottamattoman pitkään, loppuivat arvuuteltavat sanat, ehdottelimme takarivissä toisillemme sanastoa, joka olisi mielestämme sointunut hyvin lasujan suuhun: (mis)education, (il)literacy, lobotomy. Suurimman suosion sai ehdottomasti aphasia. Ilkeää kyllä, mutta eipä minulta heru juurikaan sympatiaa ihmiselle, jonka pitäisi muka johtaa alempaa korkeakoulutasoa olevaa oppilaitosta, oli se kuinka community college tahansa, ja joka sitten änkeää vielä itsensä vetämään spelling-tapahtumia miten kuten. Naapurinani istunut järjestön koordinaattori vannotti, että kirjoitan sitten varmasti blogiini, missä tilassa amerikkalainen koulutusjärjestelmä tosiaankin on. Well, there you have it.

Muuten oli kovin hauskaa eikä päivä tuntunut lainkaan työlle - joukkueet olivat mukana hyvällä asenteella, hauskoista puvuista ja välikommenteista palkittiin ja tulipa sitten nähtyä tämäkin instituutio. Ikävä kyllä en puolipimeässä saanut kuin todella suttuisia kuvia kamerakännykälläni; mies otti digikameran Suomeen mukaan ja filmikameroidemme olinpaikkaa tuskin tietää kukaan.