Mies pakkaa. Hän on lähdössä huomenna Suomeen ja minä jään tänne yksin koko loppuviikoksi. Työmatkapoissaoloihin olen toki tottunut ja muutenkin aika itsenäinen, mutta jostain syystä yksinäiset viikonloput ovat minusta ihan kauheita. Lisäksi painaa se, että mies on lähdössä pitkälle lennolleen ja tiukkaa ohjelmaa pitämään kovin puolikuntoisena (minusta ihan sairaana, miehen mielestä "jo paljon parempana"). En tiedä onko jotenkin omituista kantaa huolta aikuisesta miehestä, mutta minäpä kuitenkin kannan, nuhakuumeesta lähtien. En uskalla ajatellakaan minkälaista huolta edessäni on tulevaisuudessa, kun nytkin jo odotan ja mietin kaikki läheisteni lentomatkat, sairastelut ja sydänsurut painon tunne rinnassani ja kannan siihen päälle vielä huolta, myös unissani, maailman yleisestä tilasta, sosiaalisista ongelmista ja sodista. Joukko-onnettomuuksista nyt puhumattakaan.

Mies on kuitenkin se vastakappaleeni ja suuri rakkauteni, josta kannan huolta kaikkein eniten. Siksipä tällaisina päivinä minusta, muutenkin rakastuneesta, tunteitani näyttävästä ja halailevasta, kehkeytyy todellinen takiainen. Eikä se kyllä tunteellista miestäkään yhtään näytä haittaavan.

Mistä tulikin mieleeni että täytyy mennä, ohi kävelee ripustautumaan kutsuva selkä.

539045.jpg
salaperäisiä viestejä hiekassa