Katselimme miehen kanssa lauantai-illan iloksi yhtä kesän uusista kisailuohjelmista, NBC-kanavan Singing Bee-puolituntista, ja taas kerran tuli naurettua sitä kuinka perusteellisen erilaisia suomalaiset ja amerikkalaiset joiltain osin ovat. Singing Bee-kisassa, samoin kuin Foxin lyriikkakaraokevariaatiossa Don't Forget the Lyrics, tavalliset ihmiset nousevat lavalle laulamaan bändin kanssa biisiä, joka pistetään jostain kohtaa poikki ja sitten kilpailijan on laulettava sanoja tietyn verran eteenpäin. Tehtävätyypit vaihtelevat mutta idea on aina sama: täytyy muistaa sanat ja laulaa ne studioyleisön ja miljoonien tv-katsojien kuultavaksi kovaa ja korkealta.

Näissä geimeissä ei siis jaeta pisteitä parhaista lauluäänistä ja siihen ohjelmien houkutus kai katsojan kannalta perustuukin: oikeiden sanojen löytymistä ei jaksa jännittää kovin kauaa mutta surkuhupaisien lauluesitysten suosiohan on testattu jo kaikenmaailman idolseissa ja popstarseissa moneen kertaan. Lisämausteensa tuo tietenkin myös mahdollisuus niihin herkullisiin jo alunperin väärin kuultuihin ja ymmärrettyihin, joiden parhaimmistosta on koottu monia kirjojakin - näitä vain ikävä kyllä kuulee lavalla harvemmin.

Mutta niistä ilmeisistä kulttuurieroista. Tämmöinen konseptihan ei ollenkaan toimi, jos lavalle mennään arasti piipittämään ja punastelemaan vähän mikkiin päin tai jos huonolla lauluäänellä ei edes yritetä tavoittaa melodiaa vaan mutistaan vain puuttuvat sanat oikeassa kohdassa. Tai jos showmeiningin käyntiin saamiseen vaaditaan se kymmenen tuoppia Pataässässä. Ei, lavalle menijöiden täytyy olla täysillä mukana ja aidosti onnellisia ja innoissaan esiintymismahdollisuudesta, ja sellaista kisahenkeähän tästä maasta löytyy. Kisailijat joraavat, nytkyvät ja hytkyvät lavalla villisti ja päästelevät biisejä antaumuksella, usein silloinkin kun tietävät selkeästi itsekin olevansa aivan kahvilla. Toki joukkoon mahtuu ihan mainioitakin laulajia mutta pääosa tyypeistä vetelee melodioita vähän sinne päin eikä lauluäänessäkään ole kehumista. Itsensä likoon laittaminen ei nyt vain ole amerikkalaiselle useinkaan samanlainen kynnyskysymys kuin suomalaiselle, joka ei mielellään ehkä muutenkaan tee itsestään numeroa mutta ei etenkään silloin, jos tilanteessa joutuu mahdollisesti paljastamaan heikkouksiaan kaikelle kansalle (tai sen puoleen edes kolmelle ihmiselle). Koska kärsin itse juuri tämäntyyppisistä estoista, en voi kuin ihailla sitä reipasta svengiä, jolla täkäläiset kisaajat astuvat estradille ja antavat mennä - heillä näyttää oikeasti olevan kivaa huolimatta siitä, tuleeko voitto sillä kertaa kotiin. Sellaista on virkistävää todistaa, vaikka laulanta ja spastinen tanssahtelu välillä tuottavatkin katsojalle tarpeetonta tuskaa ja ohjelmaformaatit ovat tavallisen typeriä kliseitä täynnään (esim. Singing Bee-kisan juontaja, poikabändialumni Joey Fatone, on puettu hirvittäviin mukatrendikkäisiin retkuihin, pyörii tekopirteänä väkkäränä pitkin salia ja kutsuu välillä lavalle pörriäisasuihin pukeutuneen joukon pimatsuja, jotka tottelevat myös nimeä "Honeybees"). Kyky heittäytymiseen, antautumiseen ja vilpittömään ilonpitoon on kunnioitettava - ja minusta ehdottoman kadehdittava.

NUP_107975_0062.jpg
kuva