Ensin puolustuksen puheenvuoro.

Rikoin kylmästi edellisessä kirjoituksessani tekemäni lupauksen enkä tuolloin vastannut jo hävettävän kauan laatikoissa keikkuneisiin kommentteihin sen paremmin kuin polkkaillut mitään uuttakaan Tätä pyydän nöyrimmästi anteeksi, sillä ripeä kommentteihin vastaaminen on ollut yksi tämän blogin kantavia periaatteita, niin iloiseksi vastavuoroisuus ja jättämänne viestit minut tekevät. Ja kuuluuhan se  vastaaminen jo ihan hyviin tapoihinkin. Nyt kävi kuitenkin niin, että sinänsä ihana anoppilassa lepäily ei sekään saanut sitkeää stressiflunssaani talttumaan, ja vasta nyt olemme kaikki noin niin kuin suunnilleen kokonaisina kehissä. Koska asumistilanteemme väliaikaisuus jatkuu uskomatonta kyllä edelleen, nettimahdollisuuksienkin kanssa on vähän niin ja näin. Intoa kirjoittamiseen kuitenkin olisi, joten uskon että tämä blogi vielä tästä elpyy, mikäli kaikki lukijani eivät ole hiljaisuudestani ja kotoistumisestamme johtuen kaikonneet..

Ja kommentteihin olen vastannut eilen mikäli se nyt enää ketään kiinnostaa.

Mutta se metabloggaamisesta, asiaan:

Moni on kysellyt meiltä tässä viikkojen kuluessa miltä nyt tuntuu, miltä kotimaa maistuu, kuinka muutto on sujunut, olemmekohan jo kotiutuneet. Ymmärrettäviä kysymyksiä, joihin minulla on yllättävän vähän vastauksia. Tai no: kahteen viimeiseen osaan kyllä lyhyesti todeta, että ei ole sujunut ja emme todellakaan ole.

Arvaattekin siis ehkä jo, että tämä muutto on ollut vähemmän sujuva, todellisuudessa aivan from hell, eikä loppuakaan näy. Ei näy, vaikka olemmekine\ olleet täällä jo kohta kuusi viikkoa ja kodittomina ja matkalaukkujemme varassa jo yhteensä pari kuukautta. Fun.

Näin alkuun ihan lyhyesti homman kohokohdat tähän mennessä:
  • Olemme olleet kotimaassa viettämästämme ajasta yli puolet sairaina, minä eniten mutta poikanen myös.
  • Ns. pitkäaikaisväliaikaisasuntomme, jossa meidän piti rauhassa rempata ja viihtyä sitten ihan ilman kiirettä vaikka vuodenkin päivät kun totuttelemme Suomi-meininkiin ja katselemme pidempiaikaisia ratkaisuja, ei ole vieläkään vapaa. Ei siis, vaikka se oli sovittu meille huhtikuun alusta lähtien.
  • Edellisestä kohdasta johtuen odotamme nyt oikeuden pyörien hidasta pyörimistä, jotta pääsemme eroon ihmisestä. jota eivät ilmeisesti koske samat säännöt kuin meitä muita.
  • Näin ollen meillä ei ole edelleenkään kotia ja olemme muuttaneet ensimmäisestä Hki-väliaikaisasunnostamme toiseen, jonka miehen veli ystävällisesti luovutti käyttöömme muutamaksi viikoksi. Tavarat on siis pakattu vasta kolmeen kertaan. Hienoa toki, että saamme olla tässä, mutta tämäkin ratkaisu muuttuu mahdottomaksi muutaman viikon päästä.
  • Tästä taas edelleen seuraa, että vaikka kämppämme vapautuisikin kohtsillään, tuskinpa ehdimme siellä mitään järkevää remppaa tehdä emmekä ainakaan pysty teettämään mitään ammattimiestä vaativia juttuja niin lyhyellä varoitusajalla.
  • Meillä ei ole eikä useampaan viikkoon tule olemaankaan käytössämme yhtään autoa, sillä viime viikolla kävi ilmi, että pari kuukautta sitten matkaan lähettämämme Audi on edelleen Houstonissa. Un-fucking-believable, kuten oli myös kuljetusfirman tarjoama selitys asialle ("se ei mahtunut suunniteltuun konttiin"). Turha kai ilmoitella omistajille mitään. Toukokuun alussa kuulemma saavat auton matkaan. Aina luotettava UPS on puolestaan pätenyt toisaalla ja hukuttanut myöhemmin  lähteneen Jeepin paperit, jotka mies lähetti satamaan pikana kuukausi sitten; niinpä toistakaan autoa ei saada maasta ennen kuin miehen uudelleen tilaama title saapuu ensin Dallasiin ja ehtii sieltä Houstoniin. Suorastaan epätodellista säätöä siis tälläkin rintamalla..
Ja onpa tässä ollut kaikenlaista muutakin pientä mutta enpä nyt jaksa tällä kertaa kurjistella enempää. Voi nvain todeta, että onneksi on se minkä takia tänne muutettiinkin, perhe nimittäin - muuten tätä paskaa ei jaksaisi millään. Hoitajia ja ymmärrystä on löytynyt ja joskus sitä tulee vahingossa vähän naureskeltuakin.

Silti: Stay tuned for more bitchin´ n ´moanin´.

Sitä taitaa vielä nimittäin tässä osoitteessa riittää.