Niin ne päivät ovat taas vaivihkaa vierineet; on tapahtunut samaan aikaan paljon ja ei mitään. Paljon, koska saimme viimeinkin avaimet Espoon-kämppään ja pintaremppaa on tehty pikapikaa viikon verran - kiitos te kaikki ihanat ystävät, jotka varastitte aikaa kiireisistä viikonlopuistanne talkoohommiin noin sekunnin varoitusajalla - ja ei mitään, koska viikonloppua lukuunottamatta olen itse vietellyt lapsosen kanssa ihan samanlaisia päiviä kun aiemminkin, parkettilakan hajuun ja törröttävien listanaulojen sekaan kun ei ole Toivon kanssa ollut asiaa. Illat ovat olleet pitkiä ja pinna kireällä itse kullakin; kovasti sitä odottaa jotain yhteistä parisuhdehetkeä päivän hommien päätteeksi mutta sitten ei itse pystykään väsymykseltään olemaan edes kovin kiva.

Anyhow, muutto on perjantaina. Tosin en usko sitä ennen kuin se tapahtuu, mutta kaikki merkit kyllä viittaavat siihen, että yli kaksi ja puoli kuukautta kestänyt kodittomuutemme on tulossa päätökseensä. Pation ylle kaartuva kirsikkapuukin avasi viikonloppuna kukkansa, aivan kuin toivottaakseen meidät tervetulleiksi. Uskallan siis jo toivoa...

* * * * *

Asuntolimbossa kärvistellessämme olen sentään ehtinyt tehdä joitakin Suomi/Hki-huomioita ja punnita oman suomalaisuuteni sujuvuutta. Kaupungilla kävellessäni hätkähdän edelleen kerjäläisiä, jotka ovat ilmestyneet kaduille poissaolomme aikana. Kiinnitän kyllä entistä enemmän huomiota myös deekuihin ja yleisestikin riistäytyneeseen katujuopotteluun, joka ainakin Sörkan-Kallion kulmilla on enemmän sääntö kuin poikkeus - eikä siihen muuallakaan kiinnitetä juuri mitään huomiota. Yleishuomaavaisuuden puute ärsyttää ja saa miettimään omia tulevia kasvatusperiaatteitani, mutta toisaalta yllätyn positiivisesti melkein aina kun ihmiset todella tekevät niin kuin ovat sanoneet tekevänsä, vaikka kyse olisikin jostain ei-nyt-niin-tärkeästä sosiaalisesta eleestä. Kaupoissa en vielä osaa ostaa suomalaisittain: kaipaan ruokia, jotka olivat osa päivittäistä Ihmemaa-ostoslistaamme ja toisaalta hahmotan vielä vähän epämääräisesti, missä suomalainen kausikeittiö on parhaimmillaan. Vihannekset muistan jo punnita melkein joka kerta, ostoskassien kanssa olen edelleen pari askelta jäljessä. Vauvaa en vieläkään jättäisi tuuletusparvekkeelle tai kahvilan ulkopuolelle nukkumaan, mutta enpä enää myöskään roiku lastenvaunujen aisassa koko aikaa rystyset valkoisina kiinni. En tiedä ovatko ystäväni huomanneet, mutta minulla on vahva taipumus käyttää heidän etunimiään jatkuvasti niin puhelimeen vastatessani kuin normaaleissa keskustelutilanteissakin. Siis niinhän kuuluu tehdä - vai kuuluuko sittenkään, mietin, kun pysähdyn välillä kuuntelemaan miltä repliikkini mahdollisesti kuulostavat muiden korviin. Puhumattakaan nyt niistä äärimmäisen ärsyttävistä amer-fraaseista, joita puheeseeni hiipii etenkin laiskoissa arkikeskusteluissa - piiskaa lingvistille.

Seriously
.

* * * * *

Nyt kun olemme toivottavasti siirtymässä rauhallisempaan vaiheeseen muuttohäslinkien jälkeen - vaikka en todellakaan ole nuolaissut aivan vielä, eiköhän tässä ehditä vielä vähän kompuroida - tuntui jotenkin luontevalta myös pohtia uudelleen tätä blogiasiaa. Vaikka epämääräisen kiertolaiselämän ja netittömyyden takia on tullut postailtua tosi vähän ja epäkiinnostavia juttuja, samalla on ollut vielä paljon bloggausajatuksia: tästä kirjoitan sitten, tämän hauskan anekdootin tahdon kertoa, tätä pitää päästä purkamaan. Kotiutumisprosessi pääsee vasta oikeaan kotiin päästessämme toden teolla vauhtiin, ja siitäkin olisi omalla tavallaan kiintoisaa raportoida. Samalla olen tietenkin miettinyt pitäisikö blogin nimeä vaihtaa ja miten sitoisin uudet kirjoitukset vanhempiin, Ihmemaa-aiheisiin polkkiin.

Niin koukuttavaa kuin bloggaaminen onkin, etenkin niin hyvässä seurassa kuin minulla on kommentoijieni ansiosta ollut ilo sitä harrastella, on tämä blogi - ja samalla minun urani bloggaajana ainakin tältä erää - tullut tiensä päähän. Taisin jo kerran aiemmin puolitosissani todeta, että elämä ulkomailla nyt yksinkertaisesti vaan on niin paljon jännittävämpää; arkiseen porskuttamiseenkin hiipii lähes vahingossa aina jotain eksotiikkaa vaikka toisessa länsimaassa asuisikin. Ja Ihmemaahan nyt on ihmeiden maa vailla vertaa, sano. Aina sitä oli muka jotain kerrottavaa, ja sitä jotakin oli lisäksi hauska kertoa.

Blogini oli myös minulle selkeästi päivittäisten kuulumistemme tiedottelufoorumi, jolle ei uudessa Suomi-elämässämme ole tilausta. En ole koskaan kertonut elämästämme kaikkea (vaikka raskausaikana yksityisen ja julkisen rajat alkoivatkin melkein huolestuttavasti hämärtyä blogin osoittauduttua arvokkaaksi purkamiskanavaksi), mutta sen minkä olen kertonut olen kertonut rehellisesti. Näin siis siitäkin huolimatta, että minun on epäilty kaunistelevan suhdettani mieheeni (kaikesta ihmiset jaksavatkin lähettää sähköpostia) tai antavan elämästämme "sievistellyn" kuvan noin yleensä (tämä erään toisen blogin kommenttilaatikosta). Gimme a break, onnellisena kirjoitan onnellisista asioista ja onnekseni olen saanut olla enemmän onnellinen kuin onneton. Harva kai kirjoittaa ihan kaikesta sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan; ainakin minulla johtoajatuksena on ollut senhetkinen yleisfiilis. Tähän asti asiat ovat aika itsestään päätyneet joko blogattavien listalle tai sen ulkopuolelle, mutta kotimaahan rantauduttuamme huomaan vahtivani yksityisyyttämme huomattavasti mustasukkaisemmin ja toisaalta arastelevani monesta ympäröivästä asiasta kirjoittamista; niinpä olen myös alkanut tietoisesti miettiä pitäisikö jotain erikseen sensuroida. Tämä ei tunnu lainkaan luontevalta, ja koska yhtäkkiä bloggaamisen ulkopuolelle jääviä aiheita ja ihmisiä on niin paljon, se tuntuu myös ensi kertaa hieman epärehelliseltä. Eikä sellaista sitten viitsisi muutenkaan.

Ennen kaikkea kyse on kuitenkin siitä, ettei minulla ole enää tarvetta kirjoittaa suomeksi päivittäin. Plain and simple. Ja kun blogin kiinnostavuusaste on samalla roimasti laskenut, ei oikeastaan ole enää mitään syytä kirjoittaa. Harmi vain, etten osannut lopettaa siihen viimeiseen lentokenttäpostaukseen, joka kiteytti meille yhden ajanjakson lopun - nyt jouduitte kestämään loputtomasti rönsyilevää loppulausetta painokkaan pisteen sijaan.

* * * * *

Lämmin kiitos seurasta mukaville kanssabloggaajilleni, ihanille lukijoilleni ja asiallisille kommentoijilleni, joiden ansiosta jouduin arvioimaan virtuaaliystävyyden ja -tuen merkityksen täysin uudestaan. Teitä tulee ikävä, vaikka varmasti jatkankin blogimaailmassa lukijana. Luv u bunches, oli kivaa!

*ratsastaa auringonlaskuun*

1597234.jpg