Hoitaja päivitteli parin päivän takaisella lääkärireissulla että mihin se kesä nyt taas meni, kohtahan jo heinäkuukin on ohi. Siis anteeksi mitä? Pari kertaa sain ravistaa pääkoppani kaleidoskooppia ennen kuin aivoni suostuivat oikeasti käsittämään, että ensi viikolla on todellakin elokuu ja tällä hetkellä kesä siis ikään kuin kauneimmillaan. Katseleehan sitä tuosta ikkunasta silloin tällöin ulos ja miettii mitä kivoja kesäjuttuja pihalla voisi tehdä, minne olisi ihanaa matkustaa ja mitäköhän uima-altaalle ja jäätelöbaariin kuuluu, mutta loppujen lopuksi tämä on ollut melkoisen epätodellista aikaa: maailma tuntuu kaukaiselta ja epätodelta kuten ison osan aikaa oma olo ja tilakin. Meillä arki pyörii ja päivätkin kuluvat kohtalaista vauhtia kun on mukavaa seuraa, mutta välillä sitä näkee välähdyksiä siitä, kuinka pahoilla mielin oikeasti on ja kuinka epäreilulta kaikki tuntuu. Enimmäkseen huomaan kuitenkin tukahduttavani sellaisen, purevani hampaita yhteen ja keskittyväni johonkin korostetusti konkreettiseen sen hetken rutiiniasiaan. Ihminenhän tekee sen minkä täytyy että selviää, ja joitain ahdistavia asioita on sitten helpompaa surra jälkikäteen. Sen verran itsesuojeluvaistoa sitä kuitenkin varsinkin triviaalimmilla sektoreilla on, että tiettyjä juttuja miettii erittäin harvoin; niinpä voi käydä esimerkiksi niin, että itse on juuri aloittelemassa kesäkuuta, kun muut ovat jo toinen jalka elokuun puolella...

Kovin kummallinen on muuten tämä heinäkuu ollutkin, märkä ja täkäläisittäin hyvin viileä (päivän ylimmät ovat harvoin kivunneet yli 33 asteen). Paikalliset päivittelevät, että tällaista kesää ei ole nähty ehkä koskaan, mutta vieraillemme se sopii mitä mainioimmin, kun lämpötilat pysyvät miellyttävinä ja Texasin yleensä armottomana paahtava aurinko ei ole esitellyt julmimpia kasvojaan lainkaan. Jenny-kissalle Espooseen lähtevät lämpimät kiitokset vanhempieni lainasta: kisu saa pärjäillä naapurien hoidossa vielä parisen viikkoa, sillä äiti ja isä vaihtoivat tämän viikonlopun paluulippunsa parin viikon päähän. Se on ihanaa, sillä se tarkoittaa avun olevan turvattu siihen asti, että se haaveiltu 32 viikkoa tulee täyteen, mikäli näin onnellisesti sattuisi käymään. Jos nyt vastoin kaikkia odotuksia olisimme Texin kanssa senkin jälkeen edelleen samaa pakettia, vuodelepo toki jatkuisi, sillä noillakaan viikoilla vaavi ei millään muotoa ole kovin valmis maailmaan. Niinpä anoppia on kosiskeltu tuki-, turva- ja ruokintajengi ry:n seuraavaksi mahdolliseksi lenkiksi - mutta se tuntuu vielä kovin kaukaiselta.

Eilen illalla sohvan kulmasta näkyi palanen kauneinta iltapoutaa; ihailin komeita pilvenreunoja ikkunan läpi ja mies kipaisi parvekkeelle ottamaan niistä minulle hiukan laajemman kuvan. Tässä siis tätä, heinäkuuksikin väitettyä.

775098.jpg