Ulkona sataa ja jyrisee, äiti ja isä vetäytyivät hotellille ja mies lähti hakemaan noutoruokaa illalliseksi. Hetki on siis varsin sopiva pieneen päivityssessioon, kun uloskaan ei jaksa katsella. Ihan ensiksi kuitenkin suurkiitos kaikille ihanille lukijoilleni - taas kerran - myötäelämisestä ja tsempeistä, ne ilahduttavat ja elähdyttävät sohvalla makaajaa joka päivä. Silloin tällöin jaksan tsägällä vielä kirjoitella muustakin, mutta aikamoinen one track mind sitä on ymmärrettävistä syistä viime aikoina kehittynyt. Bear with me...
Mutta siis joo, taas on testattu, tiirattu ja tökitty ja lausuttu viikon tuomiot. Ennenaikaisen synnytyksen uhka näyttää aika lailla samalta kuin viime viikolla, ehkä ihan hiukan lähempänä ollaan taas. Lääkäri kuitenkin muistaa aina todeta, että vaikka h-hetki voi olla edessä hyvinkin pian, ei ole suinkaan mahdotonta että tilanne vain jumittaisi vastoin kaikkia todennäköisyyksiäkin tässä vielä runsaasti pidempäänkin. Vähän sellaista who knows (but we do care!)-meininkiä. Hyvää toivoa antaa kuitenkin synnytystä ennustavan kokeen antama negatiivinen tulos - tilastollisesti meillä on hyvin todennäköisesti vielä kaksi viikkoa aikaa kasvatella masubabya. Oma lääkärini tähtää tiukasti juuri tuohon 32 viikkoon ja siihen näyttäisikin nyt olevan hyvät mahdollisuudet.
Iltapäivällä olimme sitten erikoislääkärillä kasvuseurannassa ja saimme morjenstaa Texiä oikein kunnolla edestä ja takaa (minut kyllä ultrataan ihan joka viikko mutta pikaisemmin eikä näin hienoilla laitteilla). Kaikki näytti hyvältä, poika on lääkärin mukaan kooltaan juuri parahultainen viikkoihin nähden ja muutenkin tomeran oloinen yksilö (jälkimmäisestä ei kyllä nimimerkillä onks pakko ihan koko ajan punkee ollutkaan mitään epäilystä). Samainen perinatologi ennusteli silloin nelisen viikkoa sitten syntymän tapahtuvan aika luultavasti ennen viikkoa 32, mahdollisesti reilustikin aiemmin, joten luonnollisesti hän oli jo näihin saavutettuihin viikkoihin aika tyytyväinen. Tähtäimessä tällä herralla on kuitenkin ennen kaikkea 34 viikkoa, joka tällaisen monia kurjia juttuja enemmän näkevän ammattilaisen näkökulmasta on se "turvallisempi" raja, jos keskosena on yleensä pakko syntyä. Tässäpä siis valmiina jo seuraava etappi.
Sitten vielä ne paino- ja ruokavalioasiat. Minähän en tosiaan päässyt läpi toissaviikkoisesta sokerirasituskokeesta (tehdään täällä kaikille rutiiniluontoisesti, mitään ongelmaan viittaavaa ei ollut aiemmin ollut) ja olin siksi viime viikolla diabetesneuvonnassa. Koko tilanne herätti itse asiassa aikamoista hämmennystä sekä lääkärissäni, hoitajissa että raskausdiabetesklinikan paljon nähneissä neuvojissa (enkä jaksa edes tilittää minkälaista raivoa ja voimattomuuden tunnetta se aiheutti minussa) - en nimittäin sovi kyseisen häiriön profiiliin millään lailla ennakkotekijöiden tai raskaudenaikaisten elämäntapojen valossa (liian painon keräämisen sijaanhan minua on kovisteltu "liian vähäisestä" kilojen kertymisestä). Käynnillä ruokavalioni todettiin varsin mallikkaaksi, mitä nyt syömisaikoja
tiukennettiin entisestään, ja minun epäiltiin aika varmasti tarvitsevan insuliinia,
koska noinkin hyvällä omalla syömisellä olin jäänyt kiinni tuossa
sokerilitkun kittaamisella hoidettavassa seulassa. Ekaksi viikoksi sain kuitenkin vain käskyn mittailla sokereita neljästi päivässä ja lo and behold - kaikki arkiarvoni ovat erinomaisia eikä niissä ole tiukemmankaan tarkastelun jälkeen nokan koputtamista. Niinpä oma lääkärini ei ole asiasta lainkaan huolissaan ja erikoislääkäri vielä varmensi, että Texissä ei ole tarkan ultrasyynin perusteella pienintäkään "sokerivauvan" merkkiä. Syvä huokaus. Painokin on omasta mielestäni ihan hyvä ja nousee hiljaa hiipien, vaikka se ei ihan standardikäyrille sovikaan. Mutta mitä käyristä kun maha kerran on jo komea ja nyt on todennettu että a) poikanen on juuri oikean kokoinen ja b) ruokavalioni on erinomainen ja kalorinsaanti reipasta. Kyllähän tuossa makaamalla saavutetussa appelsiini-ihossa on ihan tarpeeksi kestämistä ilman aivan valtavia ihravarantojakin...
Sen verran kriittisiä hetkiä tässä kuitenkin eletään, että lääkäri katsoi parhaaksi, että peruutamme menomme ensi ja sitä seuraavaksi lauantaiksi buukkaamaamme synnytysvalmennukseen. Onneksi valmennusta tarjoava sairaanhoitaja sattui olemaan juuri sopivasti vastaanotolla käymässä, joten saimme sovittua tuon kurssin sijaan yksityisvalmennuksesta, jossa yhdistetään keskustelu sektiosta (Tex on edelleen iloisesti perätilassa eli pää kattoa kohti) ja imetykseen liittyvistä kysymyksistä, koska ne ovat kuitenkin mahdollisen keskosen kohdalla tavallista kinkkisempiä juttuja. Sympaattinen täti tulee siis ensi viikolla meille kotiin ja saan suoraan sohvalle räätälöidyn kolmen tunnin valmennuksen.
Oikein positiivisin mielin siis puurramme edelleen eteenpäin, vaikka koko ajan tunnen itseni heikommaksi ja väsyneemmäksi ja tinttaan takuuvarmasti seuravaa "rennon laiskotteluni" kadehtijaa nenukkiin. Tiskaaminen ja pyykin pesu eivät koskaan ole näyttäytyneet yhtä houkuttelevina - mutta ikävä kyllä sitten kun ne tulevat taas ajankohtaisiksi, minulla tuskin enää liikenee voimia sellaiseen. Aika absurdi olohan tässä enimmän aikaa on, mutta on sitä varmasti paljon pahempaakin. Onneksi huolto- ja kannustusjoukot ovat huippuluokkaa eikä tarvitse yksin kärvistellä - ja näillä mukavilla uutisilla ja varovaisen rohkaisevilla ennusteilla taas jaksaa päivän jos toisenkin.
Huh, ensi kerralla vähemmän epikriisiä!
keskiviikko, 1. elokuu 2007
Kommentit