Aih ja voih.

Uuh ja puuh.

Olen raunio, jäykkäjalka, särkypesäke. Work in progress, tai pikemminkin alkutekijöissään.

Eilen nimittäin kävin vetäisemässä salitreenin ensimmäistä kertaa sitten keväisen liikuntakieltoon joutumiseni. Väliin mahtui kuusitoista raskausviikkoa, yhdeksän viikkoa vuodelevossa, keisarinleikkaus liikuntarajoituksineen ja sen päälle kolme kuukautta unenpuutetta. Toki myös vauvan hoitoa, imettämistä, kotona touhuamista ja kävelylenkkejä. Mutta silti.

Minun on lähes mahdotonta ottaa näin pitkän tauonkaan jälkeen aivan iisisti, koska hissuttelu ei ole koskaan ollut meikäläisen juttu, mutta sain sentään hillittyä itseni ohjelmaan, jota tein 20. raskausviikolle asti - ei siis suuria painoja eikä saman lihasryhmän rääkkäämistä monella eri liikesarjalla yhdellä kertaa. Toivolaisesta oli myös apua maman rajoittamiseen: reippaalla kymmenen minuutin lämmittelykävelyllä tainnutettu poika nukkui salille päästyäni tasan kyykkysarjojen ajan. Sen jälkeen selvisin kurkistelulla, vilkuttelulla ja parilla juoksumattojen ympäri kulkeneella vaunukierroksella hauiksista ja askelkyykyistä ja sitten poika olikin otettava lattialle sätkyttelemään. Ihan mukavaa jumppaseuraa Toivo kyllä oli - sain nostella punttia vielä parin setin verran ja vauvaystävällisessä asennossa tekemäni alaselkäliikkeet ja staattinen vatsalihastasapainottelu olivat kaverin mielestä suorastaan naurettavan hauskaa ohjelmaa. Varsinaiset vatsalihakset jäivät kuitenkin tällä kertaa väliin, kun vauva melko pian ilmoitti niin tarmokkaasti kuin vain vauvat osaavat, että on korkea aika kivuta takaisin yläkertaan ja vaihtaa hikoilu maitobaarihommiin. Ja herran ehdoillahan tässä ihan selkeästi mennään.

Eikä muuten huonompi homma tuo komento äidinkään kannalta - ainakin minussa on nyt yksi osa, johon ei juurikaan koske.

* * * * * * * * * *

Tänään oli sitten aivan ideaali keli särkevän kehon vetreyttämiseen: aurinko paistoi edelleen täydeltä terältä mutta lisäksi aiempien aamujen pikkupakkanen oli vaihtunut mukavaan pariinkymppiin. Kiertelimme siis kolmisin lähikorttelit, haimme energia-vitamiini-kalsiumbuustatut juomat Jamba Juicesta ja parkkeerasimme kevyen kävelyn lopuksi vähäksi aikaa uima-altaan reunalle lueskelemaan, ihan farkuissa tosin. Mieleeni muistui suunnilleen samanlainen tammikuun päivä viiden vuoden takaa, kun Dallasiin juuri muuttanut, auringosta päihtynyt suomalaistyttö otti samaisella altaalla biksuissa aurinkoa like there's no tomorrow. Muistaakseni vielä eräs naapurin vanha mies tuli kysymään, eikö minulla ole kylmä. Pah, tuumasin tuolloin - mittarihan näytti kaksikymmentäyksi! - mutta nyt ajatuskin bikineissä keekoilusta värisytti. Kaikki on suhteellista. Leppoisa, lämmin lukuhetki oli silti just what the doctor ordered.

Toivo taisi kuitenkin nauttia kauniista ja lämpimästä säästä vielä enemmän kuin me: viime päivien vaunuttelulenkkien paksut toppakerrokset lämpökuorineen kun sai vaihtaa pelkkiin housuihin ja pitkähihaiseen. Altaan reunalla herra vapautui vielä farkuistaankin ja sätkytteli hetken aikaa aurinkoverkkonsa alla oikeana kesävauvana, tuulen puhallellessa vilvoittavasti paljaille, pulleille reisille. Tämä se vasta asiallista jumppaa on, tuntui poika tuumivan.

P.S. Vielä illalla kaupasta tullessa ilma oli niin pehmeä ja miellyttävä, että mies hyppeli parkkipaikalla innoissaan ja hihkui hyvää keliä. Minä totesin, että siitä onkin syytä nauttia nyt, sillä pianhan.... Mies joutui sitten huomauttamaan, että olen viljellyt moisia synkkään sävyyn lausuttuja kehotuksia huomattavan paljon viime aikoina. Olin jo alkamassa väittää vastaan, kun tajusin että niinhän se on - innostuksesta huolimatta moni asia muutossa jännittää ja suoraan sanottuna kauhistuttaakin. Mutta tästä aiheesta lisää toisella kertaa.