Mies on jälleen pystyssä ja kämppä siivottu, Toivo keinahtelee syvässä unessa koalakeinussaan ja kun lakisääteiset päiväunetkin on otettu, taitaa olla hyvä hetki kertoa kuinka kaikki oikein kävikään...

The plan

Sekä oma gyneni että perinatologimme olivat jo pidempään olleet huolisaan napanuoran luiskahtamisvaarasta pojan hankalan perätilan takia. Niinpä viime viikon alussa meille päädyttiin esittämään, että ottaisimme suosiolla riskin muutamasta päivästä teholla ja leikkaisimme pojan ulos heti kun 37 viikkoa olisi täynnä; näin välttäisimme potentiaalisen suuremman katastrofin, jonka mahdollisuus tuntui liian kovalta riskiltä kaiken tämän jälkeen. Suostuimme miehen kanssa ehdotukseen aika lailla empimättä - olivathan nämäkin viikot meille jo suuri voitto - ja sektiopäiväksi sovittiin maanantai 17.9.

Vaan kuinka ollakaan

Kaksi päivää sektiopäätöksen jälkeen kävimme vielä perinatologillamme kasvuseurannassa. Menimme vastaanotolle tosi positiivisin mielin: loppu häämötti ja olin itse kerännyt parilla vikalla viikolla hienosti painoakin, emme siis odottaneet enää mitään uutta ongelmaa. Pojan sydänkäyrä olikin edelleen hieno, samoin napanuoravirtaukset kohdallaan, mutta kokomittaukset näyttivätkin sitten tosi kurjilta. Teknikon saamien mittojen mukaan poika ei näyttänyt kasvaneen kahteen viikkoon oikeastaan yhtään ja lääkärikin sai vääntämällä ja kääntämällä millejä vain muutaman lisää ja painoarviota kasvatettua 150 grammalla eli noin 2,2 kiloon. Koko ajan lääkäri muistutti, että hoikilla potilailla perätilavauvojen vatsoista on joskus vaikea saada kunnon ympärysmittaa hyvilläkin laitteilla, sillä anturilla joudutaan painamaan ikään kuin liian kovaa, mutta näimme kyllä asiallisen lääkärin olemuksesta heti, ettei hän todellakaan ollut tyytyväinen. Mitään syytä ei ongelmille edelleenkään osattu nimetä, koska kaikkien muiden merkkien mukaan poika voi hyvin kuten ennenkin. Niinpä lääkäri sanoi, että voimme kyllä odottaa siihen maanantaihin asti ihan hyvin ja lähetti meidät hämmentyneinä ja säikähtäneinä kotiin "ottamaan iisisti".

And then...

Autossa aloin tietenkin vääntää itkua ja miehen lohdutteluista huolimatta alkoi tuntua siltä, että tässä ei voi käydä hyvin. Sohvalle en kuitenkaan halunnut mennä tyhjin käsin vollottamaan, joten pyysin miestä ajamaan läheisen jäätelöbaarin kautta ja tilaamaan minulle jättikokoisen minttu-Swiss chocolate -pirtelön. Miehen tehdessä työtä käskettyä niiskutin autossa ja soitin oman gyneni toimistolle saadakseni ohjeita seuraavan päivän verikokeeseen ja maanantaista leikkausta varten. Puhelimeen tullut luottohoitsuni Jennie kuuli heti äänestäni, että jotain oli vialla, ja saatuaan huolen minusta ulos hän ilmoitti, että hakee lääkärin puhelimeen. Lääkäri tulikin ja selitin saamamme tulokset ja kuinka minua pelottaa. Gyne totesi rauhallisesti, ettei tuo hänestäkään mukavalta kuulosta ja että soittaisi aivan heti takaisin puhuttuaan ensin perinatologimme kanssa. Kun sain ensimmäiset lohdulliset pirtelöimaisut vedettyä, soitto tulikin ja käsky kävi kodin kautta sairaalaan. Olivat tulleet siihen tulokseen, että jostain syystä vauva ei nyt voi hyvin ja parilla päivällä ei enää olisi suurta merkitystä - keuhkot voisivat yhtä lailla olla epäkypsät vielä maanantainakin ja kun kasvuakaan ei enää näyttänyt tapahtuvan... Niinpä pirtelöt ja muut syömiset jäivät siihen ja riensimme kotiin viimeistelemään sairaalakassin pakkauksen; minä tosin lähinnä ryntäilin edestakaisin päättömän kanan lailla. Puolisen tuntia ja yhtä kotiin soitettua puhelua myöhemmin olimme jo kirjautumassa sisään oman sairaalamme labor & delivery-osastolla.

Illasta aamuun

919047.jpg

Alkuhässäköiden ja monitoreissa roikkumisen jälkeen tilanne todettiin riittävän stabiiliksi siihen, että voisimme odottaa aamuun asti - lounaasta oli vielä liian vähän aikaa ja pirtelöakin olin ehtinyt nauttia juuri ennen lähtökäskyä, ja yöleikkauksen katsottiin olevan liioittelua. Tipat ja katetrit ja muut kivat laitettiin kuitenkin varmuuden varalta valmiiksi heti, jotta leikkuriin päästäisiin tarvittaessa kiireen vilkkaa. Leikkausajankohta luvattiin ilmoittaa aamulla, sillä olimme tietenkin ns. ylimääräisiä viime hetken potilaita. Yö meni kääntyillessä ja vääntyillessä; minulle annettu unilääke sai minut ainoastaan  hölmöön pökkyrään mutta montakaan silmäystä oikeaa unta ei kertynyt. Koska pojan sydänäänet olivat dipanneet illan aikana kerran, en saanut tosiaan enää nousta sängystä ja olo oli kaikin puolin varsin epämukava ja pelokas.

Plan # 2

Aamulla lääkäri saapui ja ilmoitti leikkausajankohdaksi puolenpäivän. Poika joutuisi todennäköisesti ainakin vähäksi aikaa teholle pienen kokonsa ja vajaiden viikkojen takia, mutta edelleen lääkäri jaksoi valaa minuun positiivista mieltä siitä, että todennäköisimmin pojassa ei olisi sen kummempaa vikaa ja joskus vauvojen kasvu vain itsestään hidastuu. Totesimme yhdessä, että todennäköisin hankaluus eli vauvan imemisongelmat ja huononlainen syöminen ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana olisivat kuitenkin lottovoitto siihen verrattuna mitä olimme jo onnistuneet välttämään. Lääkäri taputti minua olkapäälle ja lähti aamupäiväksi takaisin vastaanotolleen.

Leikkaus

Tuskin lääkäri oli ehtinyt lähteä, kun mukava l&d-hoitajani ilmaantui huoneeseen ripeästi, veti sydänkäyräpaperia koneesta ulos ja näytti meille kahta selvää dippiä edellisen parin minuutin ajalta. Lääkärille oli kuulemma jo soitettu ja nyt lähdettäisiin kiireellä saliin - tämä vauva ei enää jaksanut odottaa. Anestesiologi kaahasi huoneeseen ja selitti proseduurin pikapikaa ja miehelle lähdettiin vauhdilla etsimään sopivankokoisia scrubseja. Pian lääkäri olikin huoneessa ja sitten mentiin pitkin käytäviä. Mies odotti salin ulkopuolella kun minulle laitettiin spinaalipuudutus, joka ei hirveästi sattunut mutta jonka laittaminen kesti, kun ensimmäiseen valittuun nikamanväliin ei saatukaan neulaa mahtumaan. Lääkärini piteli hartioitani ja jutteli niitä näitä, ja muutaman piston jälkeen minut kieräytettiin leikkauspöydälle. Lääkäri ja häntä avustanut mukava nuori kollegansa, joka oli hänkin osallistunut Texin jännittävään odotukseen oman gyneni ollessa lomalla, lähtivät pesulle ja omahoitajani synnytysosastolta laittoi minua toisen hoitajan avustuksella kuntoon. Lisäksi huoneessa olivat anestesiologi ja neonatologi ja teho-osaston hoitaja vauvaa varten. Viime tingassa sisään pääsivät myös mies ja ihana luottohoitsuni Jennie, joka ei kuulemma olisi missannut tätä tapahtumaa mistään hinnasta, vaikka hänellä ei leikkurissa mitään virallista roolia ollutkaan (myöhemmin kuulin, että Jennie oli edellisiltaisen puhelumme jälkeen alkanut itkeä, niin huolissaan hän oli suojateistaan...).

Saliin palattuaan lääkärit ryhtyivät verhon takana ripeästi töihin - niin ripeästi, että koko sininen kangas kirjaimellisesti heilui ja tempoili. Tunsin hassua painetta mutta en mitään kovin epämiellyttävää tukehtumisen tunnetta jollaista monet olivat etukäteen kuvailleet. Kuulin lääkäreiden keskustelevan hiljaisella äänellä ja yhtäkkiä tunsin oloni "keventyvän" ja samaan aikaan kuulunut uskomaton loiskahdus paljasti, että kalvopussithan siellä oli avattu ja lapsivedet olivat pihalla. Lääkärit saivat tehdä tosissaan töitä, että saivat kohtuni yläosaan kiilautuneen pojan pään tulemaan ulos, mutta kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti, etten ehtinyt juuri jännittää tai panikoida. Hoin vain mielessäni itke, itke, itke-mantraa - kaikissa etukäteispainajaisissani kauheinta oli syvä hiljaisuus pojan tullessa ulos. Yhtäkkiä salissa kuitenkin kajahti voimallinen rääkäisy ja siitä sujuvasti jatkunut raivokas itku - ja tässä vaiheessa kyyneleet virtasivat omistakin silmistäni. Kysyin mieheltä varmaan kolme kertaa että kuuletko, kuuletko mutta vastauksen näin lopulta hänen silmistään, jotka tulvivat yli nekin. Vauva nostettiin sivupöydälle neonatologin ja hoitajan tutkittavaksi ja sinne nähnyt mies selosti näkemäänsä; samaan aikaan kuulin gyneni nauravan kuinka he ovat kaikki ihan soppy, varsinaisia itkupillejä. Helpotuksen ja onnet kyyneleitä vuodattivat siis vuolaasti muutkin kuin tuoreet vanhemmat. Mies sai siirrettyä sivuverhoa sen verran syrjään, että näin tutkimuspöydän yllä pyristelevän pienen punaisen olennon - meidän ihanan poikamme. Ylikierroksilla käyvät aivoni rekisteröivät värin ja pienen mutta sopusuhtaisen koon; taisin hokea miehelle että sehän näyttää ihan normaalilta, onhan kaikki hyvin, onhanonhanonhan. Mies hymyili ja vakuutti, että hienolta näyttää, ja saman tien poika kiikutettiinkin luokseni pikaista poskikosketusta ja pusutusta varten. Sitten mies sai lähteä hoitajan ja pojan kanssa teho-osastolle ja hänen paikalleen kättäni pitelemään tuli Jennie, jonka itkusta ei ollut tulla loppua mutta jonka onnellinen ilme kyynelten takana kertoi minulle kaiken tarpeellisen. Viimeistely ja haavan sulkeminen eli leikkauksen pidempi osa meni kuin hujauksessa, kun sulattelin mielessäni sitä onnea, että poika oli tullut ulos niin hyvin hengittävänä ja kenelläkään ei ollut sen jälkeen tuntunut olevan mistään sen kummempaa paniikkia; Jennie jutteli minulle mukavia ja kurkki välillä verhon taa selostaakseen missä vaiheessa lääkärit olivat. Itsekin kuulin heidän rennosta vitsailustaan, että kaikki oli mennyt tosi hyvin, ja tässä vaiheessa keskusteltiinkin jo kevyeen tyyliin esimerkiksi siitä, että vatsaa kuulemma hävisi pojan myötä tosi kivasti ja että pojalla on isot jalat ja pitkät sormet ja saattaapi siis tulla pitkään isäänsä.

Yhtä mukavasti aika meni heräämössä; olin sen verran rentoutunut lääkkeistä ja hyvistä uutisista, että keskusteltiin l&d-hoitsun kanssa niitä näitä kielistä ja matkustelusta siihen asti, että elintoimintoni voitiin virallisesti julistaa vakaiksi ja minut osastokelpoiseksi. Juuri tätä ennen paikalle saapui vielä mies, joka loisti kuin Naantalin aurinko: pojan painoksi oli saatu hurjat 2,5 kiloa eli reilusti enemmän kuin olimme pelänneet, kunto oli erinomainen (agpar-pisteet minuutin jälkeen 8, viiden minuutin kohdalla 9), mitat sopusuhtaiset ja keuhkot todistettavasti priimatavaraa, ja niinpä hänet oli saman tien kiikutettu teholta ihan tavalliseen vauvalaan, josta voisimme odottaa häntä huoneeseemme parin tunnin mittausten ja tutkimusten jälkeen. Heräämössä ehti piipahtaa myös päivystävä lastenlääkäri, joka onnitteli ja totesi, ettei pojassa ole kerta kaikkiaan mitään vikaa ja tervemenoa siis vaan vanhemmuuteen ilman sen kummempia selostuksia. Lähetin miehen soittamaan ilouutista vanhemmille ja jäin itse tuulettamaan hoitajan kanssa kohdalleni osunutta uskomatonta lahjaa.

Love

Poika oli saapunut maailmaan klo 9.27 ja hiukan puolepäivän jälkeen huoneesemme tuotiin pienenpieni kapaloitu nyytti, jonka mies äärimmäisen varovaisesti nosti kainalooni. Tuijotin epäuskoisena kaunista nukkuvaa poikaani ja mietin, voiko elämä enää olla parempaa (voi: monet katseet ja rinta rintaa vasten -hetket sen jälkeen ovat kertoneet, että suurikin rakkaus sen kun vain lisääntyy). Muutaman yksityisen pusutteluhetken jälkeen huoneeseemme kutsuttiin imetyskonsultti, joka opasti meidät ensimmäisen ruokintayrityksemme läpi. Paitsi että se ei jäänyt yritykseksi: mitä todennäköisimmin heikoksi imijäksi ja huonoksi syöjäksi ennustettu pikkuisemme teki parin hapuilevan trial and error-nokkaisun jälkeen juuri sen mitä vauvojen kuuluukin tehdä - ja taas itkettiin. Isä ja äiti ja poika.

Tai no, poika ei itkenyt:

hän söi.

919046.jpg
tästä se lähtee