1016897.jpgMies tuli eilen viimein kotiin koko viikon kestäneeltä Euroopan-matkaltaan. Toivolainen ihmetteli isin tuoksua ja isä poikansa hurjaa kasvua.

Mikä pullukka, totesi rakastava isä ja rutisti poikaa. (Totta - Toivon paino on selvästikin alkanut kiriä kiinni hurjaa pituuskasvua: posket ovat superpulleat, leukoja on kaksi kooltaan tasavahvaa ja poimuissakin löytyy ihan komeasti.)

Toivostakin oli ihanaa, että isi on taas kotona. Hirveän lyhyitä syöttövälejä tähän asti pitänyt poika kiskaisi heti kärkeen kaikkien aikojen yöennätyksensä (4,5 h - äiti itse asiassa heräsi ennen poikaansa, kun maitokoneen viritykset ilmoittivat, että olis kuulkaa jo aika), söi tehokkaasti ja nukahti sitten saman tien, ei päästänyt syöttöjen välissä pihaustakaan uinuessaan rauhallisesti isin kainalossa (äidin kainalossa oli känisty yöt läpeensä koko viikon ajan ja vaadittu ihan todella pään paijausta ja pepun taputusta viiden minuutin välein) ja oli hipihiljaa ja erinomaisen tyytyväisenä yövaihdonkin aikana (normaalisti vaipanvaihto, etenkin öisin, laukaisee sarjan kovaäänisiä vastalauseita). Hiljaisuutta ja rauhaa kesti siis makkarissamme uskomattomat kuusi tuntia (aamuviideltä on sentään jo päästävä ylös ja masuakin vähän kipristää aina silloin).

Un-effin'-believable.

Jos en olisi niin onnellinen siitä, että mies on taas kotona, tuntisi niin suurta mielihyvää, kun Toivolainen on rauhallinen ja tyytyväinen, tai olisi suorastaan pökerryksissä osakseni sattuneesta odottamattomasta unen määrästä, saattaisin sanoa että on muuten aika törkeää suosimista.

Mutta taidanpa olla tätä kirjoitusta lukuunottamatta aika hissukseen vaan.