Eipä se paista päivä tähän risukasaan tänäänkään. Kiitos kaikista ihanista kommenteistanne, joihin en nyt ole saanut vastattua - myötäelämisenne tuntuu hyvältä ja helpottavathan nuo ymmärtävät viestit myös syyllisyyttäni siitä, että marisen ja vellon vain vaikka juuri on saatu upeat viikot täyteen ja pitäisi kai olla onnellinen ja kiitollinen.

Eilen vaan ei ollut kovin hyvä päivä ja sen kaiuista kärsitään varmasti vielä moneen kertaan. Tilanne oli kyllä mukavasti ennallaan oman synnytysvalmiuteni suhteen (no news is good news) ja lääkäri kovin riemuissaan saavutetusta virstanpylväästä, mutta kasvuseuranta ei tuonutkaan sitten mukavia uutisia. Tähän mennessä mallikelpoisesti keskivauhtia ja -joukoissa kasvanut poikamme oli nimittäin neljässä viikossa tipahtanut aivan alakäyrille. Mitat siis sinällään mahtuivat ns. normaalin puolelle, mutta huolestuttavaa on putoaminen omasta tahdista. Olen tässä moneen kertaan oppinut, että muihin ei kannata aina liian tiukkaan vertailla kun me kaikki emme ihan tilastojen mukaan toimi, mutta omalta käyrältä yllättäen sukeltaminen ei kyllä missään nimessä ole hyvä juttu.

Mitään syytä tälle yllätykselle - sillä yllätys se todella oli sekä lääkärille että meille - ei ollut varsinaisesti nähtävissä niin kuin ei useinkaan ole. Niinpä emme voi kuin odottaa ja toivoa, että asia korjaantuu itsestään tai että vähintään Tex saisi enemmän aikaa kerätä massaa ja voimia. Ja että viime viikkojen hidas kasvu ei johtuisi mistään sen vakavammasta ongelmasta.

Mutta arvatkaa ahdistaako. Aina, aina, AINA on jotain - koskaan ei saa hengähtää, rauhoittua, ottaa edes vähän iisimmin.

Ja kun oma painonikaan ei juurikaan nouse, tunnen itseni aika epäonnistuneeksi. Kyllähän minä tiedän syöväni erinomaisen runsaasti ja monipuolisesti, ja tiedän senkin että vauvat ahneina olentoina ottavat joka tapauksessa ensin, mutta tässä tilanteessa koen silti hirvittävää ahdistusta asiasta. "Hoidoksi" kun tarjotaan näissä tapauksissa lepoa ja ruokavalion lihottamista, joiden suhteen ei meillä tosiaan enää ole paljon tehtävissä. Lääkärini tietenkin ymmärtää tämän ja yritti kaikin tavoin lohduttaa ja kertoa, etten voisi itse toimia enää paremmin ja tunnollisemmin ... mutta eilen illalla kuitenkin päädyin soittamaan minua aiemmin piinanneelle ruokavaliotädille ja rukoilemaan jotain hätäohjeita. Ei tähän varmaan voi itse paljonkaan enää vaikuttaa, mutta ainakin tiedän sitten antaneeni kaikkeni. Ja totta kai, kun mentiin näin päin, ruokavaliotäti oli maailman empaattisin ja ihanin, rohkaisi ja vakuutteli, että teen hyvää työtä, ja antoi auliisti vinkkejä, miten vielä voisimme rukata syömisiä viimeiseen massanrakennuskauteen.

Jos joku nyt ajattelee, että tuohan menee jo hullujen hommaksi, voin vakuuttaa että olen tästä erinomaisen tietoinen. On vain niin, että juuri nyt kapasiteettini käsitellä lisää huolta ja pelottavia asioita "joille ei voi mitään" on yksinkertaisesti sen verran heikko, että minun on keskitettävä ajatuksiani edes johonkin ikään kuin aktiivisempaan reaktioon. Suorittamiseen. Kaikki menee varmasti ihan hyvin, nyt kannattaa vain odotella rauhassa on hieno asenne ja mitä järkevin neuvo, mutta sen kuuleminen aiheuttaa minussa sisäisen kirkumisreaktion. Samoin kuin se, että meidän vauva painoi noilla viikoilla vain sata grammaa ja on nykyään terve kaksivuotias. Ei lohduta tänään.

Ja mustat renkaat silmien ympärillä syvenevät.

EDIT 19:32 CT
No ei elämä sentään pelkästään kurjaa ole. Välillä laulan Texille Lasten liikennelaulua reippaaseen Neuvosto-tyyliin ja tunnen itseni melkein ihmiseksi.