Mies ja poika seurustelevat sohvalla, stereoissa soi illan iloksi Mozart.

Mies: Ajattele Toivo, kyllä meidän kelpaa. Masu on täynnä, housut puhtaat ja tässä sitä vaan sivistytään. Se on kuule harvinaista herkkua.


On liikuttavaa seurata, kuinka kohtuullisen hiljainen mieheni - ei todellakaan mikään tyhjänpuhuja - sulaa poikansa edessä puutaheinää suoltavaksi isukiksi, joka voi ylläpitää tuntikausien mittaista höpömonologia ei niin mistään ja ihan kaikesta. Välillä toki puhutaan nasevasti asiaakin, kuten ylläoleva esimerkki osoittaa. Tällä kertaa isä tuli musameiningeissä luvanneeksi pojalleen myös, että kun menemme Suomeen niin ukki (vaari, mikä? - kaikki tuoreet isovanhemmat eivät ole vielä valinneet itselleen mieluista titteliä...) sitten soittaa pojalle flyygelillä ihan livenä. Espoo, be prepared to deliver.



Toivolaisemme täytti eilen hurjat kaksi viikkoa ja on siis jo suorastaan iso poika. Ihanan yhdessäolon, hellittelyhetkien ja ihailukerhon lisäksi meillä on valitettavasti saatu maistaa myös mustaa mieltä ja kyyneleitä, kaikkien osapuolten. Vauva-arki kai useimmiten lähtee liikkeelle jonkinmoista ylämäki-alamäki-kaavaa noudattaen, mutta meillä on ensi päivien tunnelmissa ollut ehkä hiukan liikaakin fluktuaatiota. Mies on sairastanut ja sehän vaikuttaa ihan kaikkeen. Viime viikolla jonkin Texas-örkin puremasta tulehtunut jalka kyllä saatiin kuriin hevoskuurilla tymäköitä antibiootteja, mutta samaiset tropit laukaisivat sitten tällä viikolla miehessä erittäin rankan allergisen reaktion, jota selviteltiin muutaman omalääkäri- ja ER-reissun jälkeen lopulta ihan sairaalassa osastolla asti, kovassa kortisonitipassa. Mies-parka kärsi sairaalassa ja minä murehdin kotona vauvan kanssa. Samaan syssyyn meikäläisen sektiohaava alkoi tehdä kevyttä tulehdusta ja Toivo oppi itkemään ja tajusi, että yöllähän voi kiltisti nukkumisen sijaan känistä ja vaatia syötävää - tai jotain - vähintään 40 minuutin välein. Ei epäilystäkään, että huoleni miehestä ja jatkuvan kriisistä toiseen seilaamisen aiheuttama stressi heijastui molemmissa edellä mainituissa.

Nyt mies on kuitenkin onnellisesti kotona - hirvittävän pilkullisena, mutta kotona all the same - ja olemme pikku hiljaa palanneet ruotuun. Jota siis oikeasti ei tietenkään ole, opettelemassahan tässä vasta ollaan. Kaikenlaisia ekoja ollaan saatu plakkariin; tänään esimerkiksi otettiin viimein se ensimmäinen ihkaoikea ammekylpy. Vastaanotto ei ollut järin kiittävä, mutta potentiaalia lienee kunhan elementti tulee tutummaksi ja kylpylänhoitajien otteet varmemmiksi. Aamulla pääsimme myös pitkään haaveillulle vaunukävelylle trailille; pitkää lenkkiä ei vielä tässä toipumisen vaiheessa ole lupa tehdä, mutta oli kiva päästä vähän ulos pyörähtämään ja metsän katveessa miehen käsipuolessa, poika vaunuissa uinaillen, oli erinomaisen rentouttavaa hissutella. Harmi että päivisin on edelleen aivan liian kuuma pojan kanssa ulkoiluun. Metsässä ihailimme Toivon rauhallisen unen lisäksi liaaneiden ja oksien väliin punottuja valtavia hämähäkin verkkoja (kuvassa on pikkulukin verkko taukopaikalta mutta puissa kimalteli suoranaisia hirviöitä); Toivo keskittyi ihailemaan istuimensa valjaiden henkselin ilmeisen miellyttävää makua.


Viikon mahtavin juttu on kuitenkin poikasemme hieno kasvu. Torstaista lastenlääkäriä jännitettiin kovasti juuri mittausten osalta, sillä Toivon paino ehti sairaalassa pudota aika huomattavasti ja noin pienen kohdalla kilot on muutenkin syytä saada mahdollisimman pikaisesti nousuun. Kivi vierähti sydämeltämme, kun hoitaja ilmoitti, että Toivo ei ollut ainoastaan saavuttanut syntymäpainoaan (perustavoite kahden vkon ikäisellä) vaan pannut vielä sata grammaa paremmaksikin! Lyhyisiin ja ytimekkäisiin ruokailuhetkiin keskittynyt Tex-poikamme oli siis tehokkailla otteillaan saanut kuin huomaamatta imuroitua sisuksiinsa suorastaan Texas-kokoisia annoksia. Atta boy. Pituuttakin poika oli ennättänyt kahdessa viikossa venähtää komeat 3,5 cm eli kohta täällä ollaan jo aivan "normaaleissa" vastasyntyneen mitoissa.


Maanantai ja miehen isyysloman loppuminen lähestyvät aivan liian kovaa vauhtia - en millään olisi vielä valmis jäämään yksin kotiin vauvan kanssa. Onneksi maanantai ei kuitenkaan ole ihan vielä. Ihana poika tuhisee viltillä suloisessa yöpaidassaan ja ihan yhtä ihana mies huutelee keittiöstä pihvi-illallisen olevan valmis.

Not too bad.