Kun ensimmäisen kerran kävin makuulle pojan maailmaantulon hidastamiseksi, kesä ei täällä ollut virallisesti edes alkanut. Tänään alkoivat koulut.

Kun aloitin tämän toisen makuujakson, kesä oli juuri polkaistu käyntiin ja elimme nippanappa heinäkuuta. Tänään porteilla kolkuttelee jo syyskuu.

Kun viimeisen kerran kävelin pikku lenkkiä talon ympäri, takatontillamme rehotti vielä niitty villikukkia ja muutama komea mesquite-puu. Tänään ikkunasta näkyy jo ties kuinka monennetta viikkoa kuhiseva rakennustyömaa, jossa työkoneet ajavat vimmatusti ympäriinsä siirrellen ja pakaten myllättyä savimaata.

Monesti on tuntunut, että ympäröivä maailma sen kun vain kaahaa eteenpäin ja minä katson sivusta liikkumatta - jään jälkeen, paitsi, kyydistä, eikä meillä koskaan tapahdu mitään. Kun asiaa kuitenkin tarkemmin miettii, onhan tässä  hitto vie ollut muutosta kerrakseen.

Ensi tuli äiti, sitten isä. Sitten lähti äiti ja tuli anoppi ja lähti isä. Mies on sentään ollut kyydissä koko ajan.

Oma habitukseni on muuttunut kahdeksassa viikossa paitsi isomahaisemmaksi myös selkeästi enemmän olmia muistuttavaksi. Hehkeä päivetys on haipunut unholaan ja ainakin omasta mielestäni silmäni näyttävät luolaeläintyyliin hiukan punareunaisilta. Fyysinen kunto on romahtanut liikkumattomuudessa sellaiseen tilaan, ettei sitä varmasti tajuakaan kunnolla ennen kuin oikeasti yrittää tehdä jotain. Huolitelluista sormen- ja varpaankynsistä tai näpsäkästä kampauksesta ei ole tietoakaan - minähän olen laiskasti tottunut siihen, että nämä hommat hoitaa puolestani joku muu.

Näistä ilmeisistä muutoksista huolimatta paljon enemmän liikettä on tapahtunut henkisellä puolella. Villillä vuoristoratakäyrällä on pudottu luottavaisuudesta säikähdykseen, pelkoon ja epätoivoisten uhkakuvien edessä tärisemiseen, josta taas on viikkojen kertyessä noustu pikku hiljaa myönteisempiin sfääreihin  - hetkittäisiä äkkiromahduksia lukuunottamatta. Toisaalta taas kokonaisvoimavarat ovat tämän prosessin aikana vähä vähältä huvenneet niin, että kärsivällisyys ja yleinen sietokyky alkavat olla näinä päivinä aika kortilla ja piuhat vaarallisen kireällä. (Onneksi on lauantait, jolloin olen jostain syystä aina niin helvetin pahalla tuulella, että pari seuraavaa päivää tuntuvat vastavuoroisesti suorastaan siedettäviltä.)

Ei mitään herkkua siis, vaikka sitä tuskin on kukaan missään vaiheessa kuvitellutkaan. Synkästi silti toteaisin, että vuodelevon ankeutta ei voi millään tajuta, jos ei ole sitä kokenut. Ja hyvä niin.

Mutta mutta. Nopeasti saavutetusta alennustilasta huolimatta suurin muutos on vielä listaamatta. Se tärkein. Meidän Tex.

Painoarviota ei ole pariin viikkoon annettu (saataneen sellainen tällä viikolla), mutta ihan omien tuntemustenikin perusteella uskallan sanoa, että lepoviikkojen aikana Tex on siirtynyt ensin erittäin pienten keskosten ryhmästä pienten keskosten ryhmään ja siitä vielä askeleen ylemmäs eli "ihan tavalliseksi" keskoseksi. Siis jos herra päättäisi nyt syntyä. Luokittelutapoja on paria erilaista (perustuvat raskausviikkojen määrään tai vauvan painoon) mutta tällä hetkellä olemme mitä todennäköisimmin jo ihan kivassa ryhmässä kumpaakin vertailutapaa ajatellen. Sehän ei tietenkään takaa mitään, mutta aivan varmasti on suuri ero sillä, joudutaanko sairaalassa hoivaamaan vähän yli puolikiloista vai kenties jo noin pari kiloa painavaa poikaa.

Ja tällä ajatuksella jaksan taas. Maata. Ja odottaa.

Etenkin tänään, kun katosta saa poistaa viimeisen kalenteripallon.

* * * * * * * * * *

Huomenna sitten selviää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Jollei täysikuu ehdi ensin.