Toissapäivänä heräsin todella kammottavaan oloon. Päätä särki, kuvotti ja joka paikkaa kolotti. Leikitin aamuiloista vauvaa kuin sumussa, vaihdoin vaippaa ja syötin automaattiohjauksella. Onneksi oma ritarimme säihkyvässä haarniskassaan saapui tärkeistä palavereistaan huolimatta pelastamaan meidät: mies ja Toivo jäivät lukemaan olohuoneeseen, kun minä painuin makkarin hämärään peittojen alle potemaan.

Pari Tylenolia ja hetken hiljainen lepo kohensivat oloani sen verran, että lukeminen alkoi houkuttaa. Kuten niin monesti ennenkin sairastaessani raahauduin tälläkin kertaa suoraan isolle kirjahyllylle - en siis lukemattomien kirjojen pikkuhyllyä kohti. Jollei minulla ole jotain todella kepeää odottamassa tai kesken, luen kipeänä mieluusti uudelleen jo kerran tai useammin lukemiani kirjoja*. Kai se on joku turvallisuusjuttukin: tiedän mitä on odotettavissa ja osaan valita tunnelman hetkeen sopivaksi. Oikein heikossa hapessa taannun sitten ihan tyttökirjoihin asti, mutta sitä sattuu harvemmin ja tälläkin kertaa tartuin yksinkertaisesti hiukan yli vuosi sitten lukemaani (ja suosittelemaani) loistavaan Restless-romaaniin. Se osoittikin useimpien muiden Boydien tavoin kestävänsä hyvin toisen lukukerran - ja tuleepa luultavasti luettua vielä joskus uudelleenkin.

Kun mies hoiti syöttöjä lukuunottamatta Toivoa koko päivän, sain minä siis paitsi lepäillä huonon olon pois myös lukea pitkästä aikaa kokonaisen kirjan kannesta kanteen ihan rauhassa. Se se vasta on luksusta - ja eilen minulla olikin jo aivan terve olo!

Noin muuten en ole kirjoittanut lukemistani kirjoista pitkään, pitkään aikaan yhtään mitään. Syynä on yksinkertaisesti ajan puute: pahimman vauvaväsymysusvan hälvettyä lukemiselle kyllä löytyy hetki sieltä, toinen täältä, mutta ahmijatyypin lukijalle pätkissä lukeminen on epätyydyttävää jollei jopa rasittavaa. Minusta tuntuukin usein, että nekin kirjat, jotka saan luettua, menevät puoliksi ohi: on aikaa vain lukea nopeissa pätkissä, ei uppoutua uuteen maailmaan, kiinnostavaan kieleen tai ajatusten kunnolliseen sulattelemiseen. Niinpä minulla ei ole viime aikoina lukemistani kirjoista juurikaan sanottavaa saatika sitten kirjoitettavaa.

Kun aiheessa nyt kuitenkin ollaan, tässä ihan vain listahengessä viimeiset lukaisut:
  • Carole Radziwill: What Remains: A Memoir of Faith, Friendship and Love
  • Kerstin Ekman: Herran armo
  • Richard Ford: The Lay of the Land
  • Susanna Alakoski: Sikalat
  • Juha Itkonen: Kohti
  • Kyllikki Villa: Tyttö sodassa
  • Virpi Hämeen-Anttila: Sokkopeli
9524717247.jpg 
Villan nuorena lottana kirjoittamia kirjeitä ja päiväkirjamerkintöjä oli jotenkin aivan ihanaa lukea ja Kohti-romaania uskallan mainostaa kaikesta yllä valittelemastani tyhjäpäisyydestä huolimatta: Itkosen kielenkäyttö on ilahduttavan suoraviivaista ja sujuvaa ja kerronta juonikuvioineen jopa hämmästyttävän luontevaa suomalaiseksi romaaniksi. Silti, kun äitini puhelimessa kysyi minulta pari viikkoa romaanin lukemisen jälkeen olinko kiinnittänyt huomiota erääseen Itkosen suosimaan tyylikeinoon, en voinut kuin kohautella epävarmasti hartioitani.

En yksinkertaisesti muistanut enää.

*Niin, tiedän että on paljon ihmisiä joiden mielestä kirjojen uudelleen lukeminen on silkkaa hulluutta tai vähintäänkin käsittämätöntä ajanhukkaa. Minä nyt vain satun ihan muutenkin olemaan uudelleenlukija eikä hyvä kirja ole koskaan minulle kertakäyttötavaraa. Siksipä kirjojen omistaminenkin viehättää minua niin kovin, valitettavasti.