1151530.jpg Joulu ei lapsuuden jälkeen ole ollut minulle mitenkään erityisen tärkeä juhla. Tokihan on aina mukava tavata perhettä ja läheisiä mutta ei minulle tule suurta ahdistusta, jollen voi tehdä sitä juuri jouluna. Itse asiassa kahden suvun yhdistyessä joulunviettopaikkoja saattaa olla niin monta, että pyhät menevät suorastaan kiireessä, ja se taas ei jotenkin tunnu itsetarkoitukselliselta. Kynttilöitä poltan mielelläni ja jonkin pienen koristeen voin laittaa, mutta muuten joulun tulo ei aiheuta minussa mitään tarvetta siivota hullun lailla, muuttaa kotiani joulumaaksi tai laittaa kystä kyllä koko kylälle. En itse asiassa edes erityisemmin pidä useimmista jouluruoista. Niinpä ulkosuomalainen joulu - yhtenäkään vuonna emme nimittäin ole lentäneet surkean lyhyeksi joululomaksi Suomeen - on sopinut minulle mainiosti ja olemmekin olleet miehen kanssa joka vuosi matkoilla pyhien aikaan. Meidän joulutraditiomme on siis ollut hyvin joustavaa laatua: joulusukkaan on kurkittu ja samppanjalaseja kilistelty milloin ratsastusviikolla Hill Countryssa, milloin katamaraanipurjehduksella Meksikossa ja milloin taas lumilomalla Coloradossa.

Until now.

1151532.jpgTänä vuonna tämä rouva nimittäin tekee joulua. Jos nyt ei ihan hiki hatussa niin aika tosissaan kuitenkin, hopeapallot silmissä vilistäen, pää täynnä reseptejä. Toin jo Suomesta mukanani Brunbergin tryffelisuklaita - lapsuuden ultimate-joulumakeisia joiden syöminen oli mummilla tiukkaan säännösteltyä - ja anoppi etsi minulle valmiiksi kinkunpaisto-ohjeita. Jouluruokia rakastava mies on valinnut laatikoista mieluisimmat (minä, laatikkojen vihaaja, lupasin tehdä vaikka kaikkia mutta mies päätti tyytyä lanttuun) ja skandinaavisesta ruokakaupasta on haettu iso kinkku ja täydennystä Suomi-suklaavarastoihin. Pähkinänsärkijä päivystää Aalto-maljassa, graavilohet odottavat jääkaapissa juustojen ja pateiden kanssa ja glögiäkin löytyy. Keskiviikkona noudimme koko perheen voimin kauniin joulukuusen; pöytäpuuta lähdimme hakemaan mutta kotiin saavuimme mahtavan Michiganista matkanneen hopeakuusen kanssa. Eilen illalla Toivon nukahdettua nautiskelimme miehen kanssa punaviiniä ja virittelimme kuuseen viimeiset valot, nauhat, jääpuikot ja kimaltelevat pallot Eartha Kittin henkäillessä taustalla Santa Babya. Värikkäät paketit järjestettiin houkuttelevasti kuusen alle, vaikka saaja ei useimmissa tapauksissa tulekaan niistä mitään ymmärtämään. Tänään päivän valjettua ihailimme sitten lopputulosta unisen vauvan kanssa ja keinahtelimme siinä samalla aamuäreyden pois Nat King Colen ja James Taylorin jouluklassikkotulkintojen tahdissa.

1151542.jpg

Quite blissful, actually.

1151533.jpgTämä ei suinkaan tarkoita, ettenkö muistelisi lämmöllä nousemista keinahtelevassa gondolissa kohti pimeällä vuorella odottavaa lämpöistä tuiketta, kuohuvia juomia ja gourmet-ruokaa, vällyjen suojissa käsi kädessä, laakson valot allamme. Eikä se tarkoita, etteikö ajatus ruskeiden säärten laiskasta ojentelusta valkealla veneenkannella turkoosina hohtavalla Karibianmerellä herättäisi kevyttä haikeutta tai etteikö tähtitaivaan alla miehen kainalossa nautittu pipopääpiknik mökin portailla, keskellä texasilaista maaseutua, säilyisi ikuisesti sydämessäni rakkaana ja vaalittuna muistona.

Eikä se tarkoita edes sitä, että matkajoulut olisi meidän perheemme osalta välttämättä lopullisesti vietetty.

Juuri nyt on kuitenkin hyvä näin, vaikka mies selvästi salaa tarkkaileekin minua jouluövereiden ja uupumusurvahduksen varalta. Niistä ei ole kuitenkaan vaaraa, sillä minuun on iskenyt suorastaan harvinainen rentouden ja joulurauhan puuska kaikesta touhuamisesta huolimatta. Enkä sitä paitsi ole ehtinyt vielä polttaa yhtään pellillistä pipareita.

Soooo domesticated.

Ainakin melkein.

1151534.jpg