keskiviikko, 28. toukokuu 2008

Not with a bang but a whimper

Niin ne päivät ovat taas vaivihkaa vierineet; on tapahtunut samaan aikaan paljon ja ei mitään. Paljon, koska saimme viimeinkin avaimet Espoon-kämppään ja pintaremppaa on tehty pikapikaa viikon verran - kiitos te kaikki ihanat ystävät, jotka varastitte aikaa kiireisistä viikonlopuistanne talkoohommiin noin sekunnin varoitusajalla - ja ei mitään, koska viikonloppua lukuunottamatta olen itse vietellyt lapsosen kanssa ihan samanlaisia päiviä kun aiemminkin, parkettilakan hajuun ja törröttävien listanaulojen sekaan kun ei ole Toivon kanssa ollut asiaa. Illat ovat olleet pitkiä ja pinna kireällä itse kullakin; kovasti sitä odottaa jotain yhteistä parisuhdehetkeä päivän hommien päätteeksi mutta sitten ei itse pystykään väsymykseltään olemaan edes kovin kiva.

Anyhow, muutto on perjantaina. Tosin en usko sitä ennen kuin se tapahtuu, mutta kaikki merkit kyllä viittaavat siihen, että yli kaksi ja puoli kuukautta kestänyt kodittomuutemme on tulossa päätökseensä. Pation ylle kaartuva kirsikkapuukin avasi viikonloppuna kukkansa, aivan kuin toivottaakseen meidät tervetulleiksi. Uskallan siis jo toivoa...

* * * * *

Asuntolimbossa kärvistellessämme olen sentään ehtinyt tehdä joitakin Suomi/Hki-huomioita ja punnita oman suomalaisuuteni sujuvuutta. Kaupungilla kävellessäni hätkähdän edelleen kerjäläisiä, jotka ovat ilmestyneet kaduille poissaolomme aikana. Kiinnitän kyllä entistä enemmän huomiota myös deekuihin ja yleisestikin riistäytyneeseen katujuopotteluun, joka ainakin Sörkan-Kallion kulmilla on enemmän sääntö kuin poikkeus - eikä siihen muuallakaan kiinnitetä juuri mitään huomiota. Yleishuomaavaisuuden puute ärsyttää ja saa miettimään omia tulevia kasvatusperiaatteitani, mutta toisaalta yllätyn positiivisesti melkein aina kun ihmiset todella tekevät niin kuin ovat sanoneet tekevänsä, vaikka kyse olisikin jostain ei-nyt-niin-tärkeästä sosiaalisesta eleestä. Kaupoissa en vielä osaa ostaa suomalaisittain: kaipaan ruokia, jotka olivat osa päivittäistä Ihmemaa-ostoslistaamme ja toisaalta hahmotan vielä vähän epämääräisesti, missä suomalainen kausikeittiö on parhaimmillaan. Vihannekset muistan jo punnita melkein joka kerta, ostoskassien kanssa olen edelleen pari askelta jäljessä. Vauvaa en vieläkään jättäisi tuuletusparvekkeelle tai kahvilan ulkopuolelle nukkumaan, mutta enpä enää myöskään roiku lastenvaunujen aisassa koko aikaa rystyset valkoisina kiinni. En tiedä ovatko ystäväni huomanneet, mutta minulla on vahva taipumus käyttää heidän etunimiään jatkuvasti niin puhelimeen vastatessani kuin normaaleissa keskustelutilanteissakin. Siis niinhän kuuluu tehdä - vai kuuluuko sittenkään, mietin, kun pysähdyn välillä kuuntelemaan miltä repliikkini mahdollisesti kuulostavat muiden korviin. Puhumattakaan nyt niistä äärimmäisen ärsyttävistä amer-fraaseista, joita puheeseeni hiipii etenkin laiskoissa arkikeskusteluissa - piiskaa lingvistille.

Seriously
.

* * * * *

Nyt kun olemme toivottavasti siirtymässä rauhallisempaan vaiheeseen muuttohäslinkien jälkeen - vaikka en todellakaan ole nuolaissut aivan vielä, eiköhän tässä ehditä vielä vähän kompuroida - tuntui jotenkin luontevalta myös pohtia uudelleen tätä blogiasiaa. Vaikka epämääräisen kiertolaiselämän ja netittömyyden takia on tullut postailtua tosi vähän ja epäkiinnostavia juttuja, samalla on ollut vielä paljon bloggausajatuksia: tästä kirjoitan sitten, tämän hauskan anekdootin tahdon kertoa, tätä pitää päästä purkamaan. Kotiutumisprosessi pääsee vasta oikeaan kotiin päästessämme toden teolla vauhtiin, ja siitäkin olisi omalla tavallaan kiintoisaa raportoida. Samalla olen tietenkin miettinyt pitäisikö blogin nimeä vaihtaa ja miten sitoisin uudet kirjoitukset vanhempiin, Ihmemaa-aiheisiin polkkiin.

Niin koukuttavaa kuin bloggaaminen onkin, etenkin niin hyvässä seurassa kuin minulla on kommentoijieni ansiosta ollut ilo sitä harrastella, on tämä blogi - ja samalla minun urani bloggaajana ainakin tältä erää - tullut tiensä päähän. Taisin jo kerran aiemmin puolitosissani todeta, että elämä ulkomailla nyt yksinkertaisesti vaan on niin paljon jännittävämpää; arkiseen porskuttamiseenkin hiipii lähes vahingossa aina jotain eksotiikkaa vaikka toisessa länsimaassa asuisikin. Ja Ihmemaahan nyt on ihmeiden maa vailla vertaa, sano. Aina sitä oli muka jotain kerrottavaa, ja sitä jotakin oli lisäksi hauska kertoa.

Blogini oli myös minulle selkeästi päivittäisten kuulumistemme tiedottelufoorumi, jolle ei uudessa Suomi-elämässämme ole tilausta. En ole koskaan kertonut elämästämme kaikkea (vaikka raskausaikana yksityisen ja julkisen rajat alkoivatkin melkein huolestuttavasti hämärtyä blogin osoittauduttua arvokkaaksi purkamiskanavaksi), mutta sen minkä olen kertonut olen kertonut rehellisesti. Näin siis siitäkin huolimatta, että minun on epäilty kaunistelevan suhdettani mieheeni (kaikesta ihmiset jaksavatkin lähettää sähköpostia) tai antavan elämästämme "sievistellyn" kuvan noin yleensä (tämä erään toisen blogin kommenttilaatikosta). Gimme a break, onnellisena kirjoitan onnellisista asioista ja onnekseni olen saanut olla enemmän onnellinen kuin onneton. Harva kai kirjoittaa ihan kaikesta sen paremmin hyvässä kuin pahassakaan; ainakin minulla johtoajatuksena on ollut senhetkinen yleisfiilis. Tähän asti asiat ovat aika itsestään päätyneet joko blogattavien listalle tai sen ulkopuolelle, mutta kotimaahan rantauduttuamme huomaan vahtivani yksityisyyttämme huomattavasti mustasukkaisemmin ja toisaalta arastelevani monesta ympäröivästä asiasta kirjoittamista; niinpä olen myös alkanut tietoisesti miettiä pitäisikö jotain erikseen sensuroida. Tämä ei tunnu lainkaan luontevalta, ja koska yhtäkkiä bloggaamisen ulkopuolelle jääviä aiheita ja ihmisiä on niin paljon, se tuntuu myös ensi kertaa hieman epärehelliseltä. Eikä sellaista sitten viitsisi muutenkaan.

Ennen kaikkea kyse on kuitenkin siitä, ettei minulla ole enää tarvetta kirjoittaa suomeksi päivittäin. Plain and simple. Ja kun blogin kiinnostavuusaste on samalla roimasti laskenut, ei oikeastaan ole enää mitään syytä kirjoittaa. Harmi vain, etten osannut lopettaa siihen viimeiseen lentokenttäpostaukseen, joka kiteytti meille yhden ajanjakson lopun - nyt jouduitte kestämään loputtomasti rönsyilevää loppulausetta painokkaan pisteen sijaan.

* * * * *

Lämmin kiitos seurasta mukaville kanssabloggaajilleni, ihanille lukijoilleni ja asiallisille kommentoijilleni, joiden ansiosta jouduin arvioimaan virtuaaliystävyyden ja -tuen merkityksen täysin uudestaan. Teitä tulee ikävä, vaikka varmasti jatkankin blogimaailmassa lukijana. Luv u bunches, oli kivaa!

*ratsastaa auringonlaskuun*

1597234.jpg

maanantai, 19. toukokuu 2008

Muu maa mansikkakakku

Oltiin hiukan yli kuukausi sitten vieraina hauskoissa teemabileissä, joista en tullut silloin kirjoittaneeksi samasta syystä kun en ole blogannut viime aikoina juuri muustakaan. Lisäksi epäilin, että juhlien järjestäjä hyvinkin kertoilisi juhlistaan blogiaalloille ihan itse - ja nyt hän on niin tehnytkin. Käykääpä siis halutessanne kuolaamassa Lone Star-menua ja ihailemassa lainsuojatonta juhlaemäntää täällä, kemut olivat kertakaikkiaan tyylikkäät!

Mutta ihan omanapainenkin syy minulla on linkittää kyseiseen polkkaan - but of course - oli nimittäin ihan pakko kehaista omaa sokerileipuriani, joka ennen juhliin lähtöä pyöräytti kätevin "pikku" kätösin bileiden teemaan sopivan, kirjoituksessa esitellyn, tuliaisen ihan siinä lastenhoidon ja vaatteidenvaihdon ohella. Puhumattakaan nyt siitä epäilevien kommenttien tulvasta, jota rakastavasti ryöpytin iltapäivän mittaan tee-se-itse-mieheni niskaan. Lopulta päädyin kumminkin olemaan lähinnä ylpeä. Vähän kateellinenkin. But of course.

Ja vielä semmoinen juttu, ettei se yleensä mitään leipomista harrastele.

Se nyt vaan osaa kaikkea.

 

 

torstai, 15. toukokuu 2008

Somewhere over the rainbow

Muuttopäivitystä:

  • Tänään meidän piti viimeinkin saada pitkäaikaisväliaikaiskotimme avaimet käteen mutta toisin kävi. Nyt lupaillaan sunnuntaita, joten jo nykyiselläänkin olematon remppa-aika surkastuu jälleen yhdellä korvaamattomalla viikonlopulla. Eikä todellakaan uskalleta luottaa tähän uuteenkaan suunnitelmaan.
  • Muuttopäiväksi on joka tapauksessa sovittu 30.5. - kontti on jo seisonut muuttofirman varastossa aivan turhaan aivan liian kauan (arvatkaa vaan kuka senkin lystin kustantaa syypäästä huolimatta), miehen veli tarvitsee asuntonsa takaisin ja ennen kaikkea kiertolaiselämäresurssimme ovat täysin finaalissa, etenkin siellä henkisellä puolella.
  • Kaikesta marinastani huolimatta olen ollut mielestäni tähän asti aika kohtuullisen viileä mimmi vuokralaishässäkän suhteen, mutta tänään oli mennä kuppi lopullisesti nurin. Koska vauvan kanssa ei ollut mahdollista toteuttaa yhtäkään uusien huonojen uutisten aiheuttamaa impulssia (but surely you can imagine some...), tyydyin vain rahjustamaan entistä uupuneempana tämänkin päivän läpi. Murha mielessäni, for real.
  • Ensimmäinen auto seilaa viimeinkin Atlantilla. Eipä siinä kestänytkään kuin pari kuukautta, että saivat yhden koslan lastattua. Toinen lahonnee edelleen Houstonissa. Jos autoihin asentamamme kosteudenimijät menettävät jossain vaiheessa tätä viivyttelyä tehonsa, murha taitaa olla mielessä myös perheemme rauhallisimmalla osapuolella.
  • Jotain edistystä on sentään tapahtunut: lapsonen sai tänään Kela-kortin ja me vanhemmat ilmoituksen siitä, että meidät on armollisesti hyväksytty takaisin järjestelmään. Kaipa siitä on sitten jossain vaiheessa taas iloa.
  • Koska enää ei tarvitse sähläillä viisumeiden ja muiden kanssa, oltuani naimisissa kolme ja puoli vuotta tyttönimelläni olen viimeinkin virallisesti aivan uuden niminen. Kävin pankissa hakemassa uusia kortteja vaihtuneella nimelläni ja allekirjoitin ne tyylikkäästi vanhaan malliin, kuinkas muuten. Taitaa tapahtua vielä moneen kertaan ennen kuin opin. Mutta tämä siis tiedoksi kaikille tutuille; sähköpostiosoitteeni vastaa siis vihdoin todellisuutta.

Paluumuuttajan satunnaisia havaintoja kirjailen vaikkapa seuraavalla kerralla, mutta sopeutumisesta kyselleille myyn edelleen eioota - kun ei meillä ole täällä kotia, olemme edelleen vähän niin kuin emme olisikaan. Neither here nor there.

 

Huoh.

perjantai, 9. toukokuu 2008

Happy

Loputon muutto jatkuu edelleen; vahaisissa tiloissa on pyoritty ympyraa, hankalissa paikoissa vaunuja raahattu raivokohtauksen partaalla (ja ylikin...) ja samoissa vaatteissa luuhattu jo niin kauan ettei sita valilla uskoisi todeksikaan. Jotain valoa nakyy tunnelin paassa mutta ei siitakaan oikeastaan jaksa riemuita ennen kuin jonkinlainen uusi koti omilla tavaroilla on konkreettisesti totta. Natisti sanottuna olemme alkaneet suhtautua hyvin pessimistisesti ihmisten puheisiin ja vahintaankin skeptisesti yhtaan minkaan onnistumiseen taman muuton suhteen.

Mutta silti, ihan vaivihkaa, sita on monessa suhteessa suorastaan onnellistunut. Perhe on lahella ja ystaville tehty ex tempore-visiitteja. Aurinko on paistellut, Korkeasaaressa kayty ja Kauppatorilla syoty lihiksia ja possuja. Miehella ja minulla ei juuri ole ehtinyt olla kahdenkeskista aikaa, viela, mutta sen lupaus haalyy mukavasti ilmassa. Kesaa kohden ehditaan varmasti kainaloida ihan kunnolla, halukkaista hoitajista kun ei ole pulaa. Ihan juuri tassa ja nyt sydanta paisuttaa kuitenkin eniten tuo ihana kohta kahdeksankuinen hymypoikamme, jonka vilpittomasti vaitan muuttuvan hurmaavammaksi ja suloisemmaksi joka paiva. Toki olen omaa Toivokkiani rakastanut hullun lailla jo alusta lahtien  mutta nyt meilla on kaikesta ymparoivasta sotkusta huolimatta ollut aivan erityisen seesteinen ja molemminpuolisesti huumaantunut vaihe. Poikasemme on lujatahtoinen mutta aurinkoinen tyyppi, joka ei saastele kahden hampaan hymyaan eika rajuja rakkaudenosoituksiaan. Parasta Toivosta on, kun han saa peuhata lattialla koko perheen ja oman kahdeksan kilon elopainonsa voimin - lapsesta nakyy kuinka hankin tuntee olevansa rakastettu ja sateilee sita meihin takaisin. Epavarmasta ensikertalaisesta tuntuu tosi riemukkaalta yhtakkia nahda, kuinka vajaaksi jaaneet unet ja pitkat sylittelypaivat ovat kantaneet hedelmaa ja elamaa tervehtii - kovalla aanella ja vinkeilla liikkeilla - tyytyvaisen ja tasapainoisen oloinen reipas pallero.

Ja sunnuntaina on ihkaensimmainen aitienpaiva talla kombolla.

Hyrisyttaa!

keskiviikko, 30. huhtikuu 2008

Ja mä loiskutan

Siitä on todella aikaa kun olemme viimeksi olleet Suomessa vappuna ja niinpä tapahtumaa on ollutkin syyta juhlistaa oikein yltiöglamoröösisti. Ensin siis käytiin vauvauinnissa mummivahvistuksen kera ja kotiin paastyamme repäistiin sitten ihan kunnolla nauttimalla kahteen pekkaan kymmenen keitettyä nakkia keittiön lattialla (Toivo hallitsee matkasänkyineen olkkaria, jossa ruokapöytäkin sijaitsee). Kyytipojaksi siemailimme jännittavän värisiä juomia - mies Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan greippilimua suoraan pullosta ja minä granaattiomenamehua kierrätysjuomalasista. Hienostunutta kilistelyämme säesti uneen vaipumaisillaan olevan vauvan nukahtamishuutelu viereisestä huoneesta ja taisipa pihalta kantaa talkkarinkin reipas ääni.

Eipä siis muuta kuin oikein ihanaa vappua myös teille, rakkaat lukijat!

P.S. Ei tämä sentään ihan nakkiteatteria ole koko elämä: huomenna Toivo pääsee iltapäiväksi mummin ja ukin hellään huomaan ja Espoon-vappukävelylle, ja meillä on hetki aikaa nauttia vaikkapa jääkaappiin varattua Keltaista leskeä ennen kuin riennämme kavereiden kanssa aikuisten vappulounaalle. Kauniin ilman sattuessa saatamme jopa pyörähtää Ulliksen kautta, tosin mäyrakoiramessuille emme ole osallistumassa.

Ja voi olla, että vapun kohokohdaksi jää siltikin tuo tämäniltainen vauvauinti - se nyt vaan on yksinkertaisesti niin kovin hauskaa puuhaa.