"Terveisiä kaupungilta!" huudahtaa tämä työn raskaan raataja
pyyhältäessään kotiovesta sisään posket viileästä joulukuun ilmasta
punaisina.
No hyvä on, valehtelin tuossa virkkeessä jo kahdesti. En ollut kaupungilla, en, vaan mallilla,
ja niinpä myöskään poskeni eivät ole punaiset kirpeästä säätilasta
huolimatta. Viittausta työnomaiseen toimintaan en kuitenkaan suostu
perumaan.
Aloitetaanpa alusta. Terveisiä jouluostoksilta ja
ostoskeskuksista, tungoksesta ja supertarjoushyllyiltä (joiden
hinnoissa on toki vielä laskun varaa välipäivien aleja ajatellen),
kulkusten helkkeestä ja cover-caroleiden valtakunnasta. Eikä siinä
mitään, ihan oikeasti - minulla oli mahdollisuus tehdä suhteellisen
suppeat jouluhankintani keskellä päivää ja arkena, ja pidin varsinkin
väsymyksen iskettyä tiukasti mielessäni miksi kaupasta toiseen oikein
laukkaankaan. Läheisiähän on oikeasti ihanaa ilahduttaa,
joulutohinassakin. Selvisin ihan hyvin jopa joululaulujen
ylenpalttisesta renkuttamisesta, koska olin siihen henkisesti
varautunut (ja viivyin kussakin liikkeessä vain erittäin rajoitetun
ajan - vaihtelu virkistää, sori Petteri).
Vaan yhtä en ymmärrä.
Jo viikkoja sitten ruokakauppojen ja muiden oville ilmaantui niitä
pirun kellonkilkuttajia joulupatoineen. Kilkilkilkilkilkil sisään
mennessä ja kilkilkilkilkilKILKIL ulos tullessa, jos ei fyrkkaa tipu.
Silmät seuraavat viatonta maidonostajaa ja ranne alkaa vatkata. Eikä
niihin auta se kohtelias hymy ja "ei kiitos", jotka tehoavat varsin
mainiosti muiden rahanpyytäjien kohdalla - nämä kylmää uhmaavat
kellonsoittajat kun eivät ole mitään muka pyytäneetkään ja siten heidän
sitkeää vetoomustaan on vähän paha mennä torjumaankaan. Voihan sitä
toki kävellä ohi ikään kuin muina miehinä mutta on satavarmaa, että
siitä kilkutus vaan yltyy: "Älä yritäkään, huomasit kyllä minut ja
yhteishyväpatani!" Kil kil, pyysähdyy, kil kilKILKILKIL... ja kilkatus
seuraa hedelmäosastolle asti. Puhumattakaan uudesta sessiosta, joka
raikaa syntisen luikkiessa sivuovesta parkkipaikalle.
Välillä
on käynyt mielessä, että olisi kai helpompaa antaa muutama kolikko kuin
obsessoida syyttävistä katseista tai joutua kuuntelemaan jatkuvaa
helkettä, hyvään tarkoitukseenhan se varmasti menee. Mutta kun minusta
ihmisen pitäisi itse saada päättää avustuskohteensa ja etenkin
-kanavansa! (Tässä kuussa sydäntä lämmitti vähäosaisten lasten lahjaprojekti.)
Itse asiassa onkin erikoista, että täällä Ihmemaassa jossa muuten
ollaan niin individualistia, niin individualistia, voidaan joulun
aikaan julkisesti suorastaan pakottaa antamaan apua ties mille
instanssille. Esimerkiksi poliisien ja palomiesten jouluisiin ovelta
ovelle-keräyksiin on kuulemma "ihan pakko" osallistua ja vieläpä
suhteellisen huomattavalla summalla (ai mitä, muuten seuraavan
tulipalon syttyessä ei apua tipu, vai?) ja muutenkin aika voimakkaasti
'määrätään' ketä ja miten pitäisi auttaa. Näitä patatyyppejähän muistaa
muutamalla kolikolla jokainen kunnon kristitty ainakin, ja yhteisö
kyllä valvoo omiaan. Ehdotus: kannattaisko, hei, vaikka maksaa vähän
veroja silloin tällöin niin ei tarvitsisi niin kauheasti kilkuttaa
jouluna tai muulloinkaan.
No, kilkkuvathan ne kellot Suomessakin joulun alla. Mutta eivät joka ovella, saatana.
Eivätkä yhtä syyttävästi.
keskiviikko, 14. joulukuu 2005
Kommentit