"Terveisiä kaupungilta!" huudahtaa tämä työn raskaan raataja pyyhältäessään kotiovesta sisään posket viileästä joulukuun ilmasta punaisina.

No hyvä on, valehtelin tuossa virkkeessä jo kahdesti. En ollut kaupungilla, en, vaan mallilla, ja niinpä myöskään poskeni eivät ole punaiset kirpeästä säätilasta huolimatta. Viittausta työnomaiseen toimintaan en kuitenkaan suostu perumaan.

Aloitetaanpa alusta. Terveisiä jouluostoksilta ja ostoskeskuksista, tungoksesta ja supertarjoushyllyiltä (joiden hinnoissa on toki vielä laskun varaa välipäivien aleja ajatellen), kulkusten helkkeestä ja cover-caroleiden valtakunnasta. Eikä siinä mitään, ihan oikeasti - minulla oli mahdollisuus tehdä suhteellisen suppeat jouluhankintani keskellä päivää ja arkena, ja pidin varsinkin väsymyksen iskettyä tiukasti mielessäni miksi kaupasta toiseen oikein laukkaankaan. Läheisiähän on oikeasti ihanaa ilahduttaa, joulutohinassakin. Selvisin ihan hyvin jopa joululaulujen ylenpalttisesta renkuttamisesta, koska olin siihen henkisesti varautunut (ja viivyin kussakin liikkeessä vain erittäin rajoitetun ajan - vaihtelu virkistää, sori Petteri).

Vaan yhtä en ymmärrä.

Jo viikkoja sitten ruokakauppojen ja muiden oville ilmaantui niitä pirun kellonkilkuttajia joulupatoineen. Kilkilkilkilkilkil sisään mennessä ja kilkilkilkilkilKILKIL ulos tullessa, jos ei fyrkkaa tipu. Silmät seuraavat viatonta maidonostajaa ja ranne alkaa vatkata. Eikä niihin auta se kohtelias hymy ja "ei kiitos", jotka tehoavat varsin mainiosti muiden rahanpyytäjien kohdalla - nämä kylmää uhmaavat kellonsoittajat kun eivät ole mitään muka pyytäneetkään ja siten heidän sitkeää vetoomustaan on vähän paha mennä torjumaankaan. Voihan sitä toki kävellä ohi ikään kuin muina miehinä mutta on satavarmaa, että siitä kilkutus vaan yltyy: "Älä yritäkään, huomasit kyllä minut ja yhteishyväpatani!" Kil kil, pyysähdyy, kil kilKILKILKIL... ja kilkatus seuraa hedelmäosastolle asti. Puhumattakaan uudesta sessiosta, joka raikaa syntisen luikkiessa sivuovesta parkkipaikalle.

Välillä on käynyt mielessä, että olisi kai helpompaa antaa muutama kolikko kuin obsessoida syyttävistä katseista tai joutua kuuntelemaan jatkuvaa helkettä, hyvään tarkoitukseenhan se varmasti menee. Mutta kun minusta ihmisen pitäisi itse saada päättää avustuskohteensa ja etenkin -kanavansa! (Tässä kuussa sydäntä lämmitti vähäosaisten lasten lahjaprojekti.) Itse asiassa onkin erikoista, että täällä Ihmemaassa jossa muuten ollaan niin individualistia, niin individualistia, voidaan joulun aikaan julkisesti suorastaan pakottaa antamaan apua ties mille instanssille. Esimerkiksi poliisien ja palomiesten jouluisiin ovelta ovelle-keräyksiin on kuulemma "ihan pakko" osallistua ja vieläpä suhteellisen huomattavalla summalla (ai mitä, muuten seuraavan tulipalon syttyessä ei apua tipu, vai?) ja muutenkin aika voimakkaasti 'määrätään' ketä ja miten pitäisi auttaa. Näitä patatyyppejähän muistaa muutamalla kolikolla jokainen kunnon kristitty ainakin, ja yhteisö kyllä valvoo omiaan. Ehdotus: kannattaisko, hei, vaikka maksaa vähän veroja silloin tällöin niin ei tarvitsisi niin kauheasti kilkuttaa jouluna tai muulloinkaan.

No, kilkkuvathan ne kellot Suomessakin joulun alla. Mutta eivät joka ovella, saatana.

Eivätkä yhtä syyttävästi.