Naapurustomme kasvaa ja kehittyy suorastaan päätähuimaavaa vauhtia. Kun
muutimme asuinkompleksiimme kolme vuotta sitten, talo oli aivan
tuliterä ja asuntokin näyttöhetkellä vielä rakentajien jäljiltä.
Aluettamme ympäröivät tyhjät tontit kolmelta puolelta, vaikka ihan
vilkkaan tien varrelle muutimmekin. Vaan pois tieltä, risut ja
männytkävyt, kehitys kehittyy! Puolisentoista vuotta sitten yhteen
kylkeen alkoi nousta lääkärikeskuksia ja muita terveydenhuoltoalan
rakennuksia sekä muutama pieni liike. Etutonttia on nyt möyritty
muutama kuukausi ja talot alkavat sielläkin olla pystyssä. Ainakin
ranskalaishenkinen ketjuravintola on jo avajaisia vaille valmis. Toivon
mukaan myös muut pytingit osoittautuvat ravitsemusliikkeiksi - olisikin
mahtavaa, jos täällä voisi kerrankin oikeasti kävellä jonnekin! Myös
taloyhtiömme takana alkaa pian tapahtua: kyltit kertovat, että niille
tonteille on nousemassa luksustasoisia omistusasuntoja.
Rakentaminen on täällä järkyttävän nopeaa toimintaa. Elementtitalot
nousevat sitä vauhtia, ettei välillä voi olla kyseenalaistamatta
aikaansaatua laatua. Tämä lieneekin ihan perusteltu epäilys - täällä
uudet asuinkompleksit ovat jo noin viiden vuoden ikäisinä "vanhoja" ja
siitä toisen viiden vuoden päästä useimmiten jokseenkin rapistuneita.
Ihmiset muuttavatkin paljon: ensin uusiin luksuskämppiin muuttaa
paremmin toimeentulevia ihmisiä, sitten ehkä hieman alempaa
keskiluokkaa ja niin edelleen. Monesti taloyhtiöiden iän voi ikävä
kyllä päätellä paitsi ulkoisesta kunnosta myös asujamiston etnisestä
kokoonpanosta.
Tällä hetkellä pieni kaupunginosamme kuitenkin
kukoistaa. On vaikea kuvitella, että vielä kymmenen, viisitoista vuotta
sitten epäiltiin kannattaako sinne pellolle mitään asuinrakennuksia
alkaa rakentaakaan. Alue kun ei ollut riittävän kaukana sivistyksestä
houkutellakseen varsinaiseen maaseutuasumiseenkaan, vaan pikemminkin
suunnitteilla oli semiurbaania eloa muutaman peltopätkän päässä
suurkaupungin sykkeestä ja silti aivan keskellä lukemattomien
pienempien kaupunkien muodostamaa Metroplex-aluetta. Pelot
osoittautuivat aiheettomiksi: IT-yritysten imussa tänne on pikku hiljaa
saatu lukuisia ravintoloita, kauppoja ja juuri sentyyppistä asumista
kuin oli tarkoituskin, selvästi kaupunkimme köyhemmästä keski- ja
eteläosasta poikkeavaa. Itse asiassa pikku linnut kauppakamarilla ja
valtuustossa ovat lauleskelleet, että oma kaupunginosamme on kovaa
vauhtia tekemässä pesäeroa sen arvoihin ja imagoon sopimattomasta
emäkaupungista, ja suunnitteilla on ajan myötä erota kokonaan omaksi
kaupungiksi. Raha määrää tässäkin päätöksessä: täällä pohjoisosissa
kiukutellaan, kun verodollarit menevät muka väärään osoitteeseen.
Erikoista on myös nimistöön suhtautuminen: aluksi minulla oli
asuinpaikkaani kysyttäessä tapana ilmoittaa reippaasti kaupungin nimi,
joka helposti aiheutti kulmien kurtistelua tai outoja katseita, joita
en oikein ymmärtänyt. Nyt olen riittävän akkulturoitunut viitatakseni
kaupungin sijasta kaupunginosaan ja reaktiot ovat sen myötä myös täysin
vastakkaisia. Välillä harmittaa, että osallistun tähän pinnalliseen
peliin niin sujuvasti.
Tein itse pari vuotta sitten
vapaaehtoistyötä tuolla eteläpuolella, paikallisen kirjaston
lukutaito-ohjelmassa, ja kyllä ero oli kuin yöllä ja päivällä.
Espanjantaidoista olisi noissa hommissa ollut melkein enemmän apua kuin
englannin kielestä, vaikka englanti opetus- ja ohjelmakielemme olikin.
Etelään päin ajellessa jaksoin myös aina ihmetellä kuinka nopeasti
maisema muuttuu. Eroa ei niinkään voinut päätellä pihalla seisovista
autoista, täällä kun tuntuu joka ikisellä pihaväylällä nököttävän
vähintään kaksi autoa; sen sijaan eron paljastaa ensimmäiseksi niinkin
erikoinen seikka kuin ruohikon kunto ja väri. Tässä kuivuudessa ja
kuumuudessa kun kastelu tulee kesäisin kovin kalliiksi.
Vaikka mistään getoista ei tässä yhteydessä olekaan kyse, täällä
asuminen kyllä todella motivoi vapaaehtoistöihin ja yhteiskunnalliseen
toimintaan. Vaikeaa olisi muuten sosiaalinen omatuntonsa kanssa
elääkään. Soitin eilen suurkaupunkialueellamme toimivaan lukutaitojärjestöön,
jonka toiminnassa olen ollut aktiivisesti mukana, ja syksyllä
'valmistuneet' oppilaani olivat lähettäneet terveisiä: lähes kaikki
ovat jatkaneet jollekin järjestön muista kursseista! Se lämmitti
sydäntä todella. Vapaaehtoistyöt kun eivät ole ainoastaan muiden
auttamista vaan myös ainutlaatuinen mahdollisuus tavata ihmisiä, joiden
kanssa ei tällaisessa yhteiskunnassa tulisi muuten tekemisiin.
Oppilaani ovatkin antaneet minulle vähintään yhtä paljon kuin minä
heille.
perjantai, 20. tammikuu 2006
Kommentit