Naapurustomme kasvaa ja kehittyy suorastaan päätähuimaavaa vauhtia. Kun muutimme asuinkompleksiimme kolme vuotta sitten, talo oli aivan tuliterä ja asuntokin näyttöhetkellä vielä rakentajien jäljiltä. Aluettamme ympäröivät tyhjät tontit kolmelta puolelta, vaikka ihan vilkkaan tien varrelle muutimmekin. Vaan pois tieltä, risut ja männytkävyt, kehitys kehittyy! Puolisentoista vuotta sitten yhteen kylkeen alkoi nousta lääkärikeskuksia ja muita terveydenhuoltoalan rakennuksia sekä muutama pieni liike. Etutonttia on nyt möyritty muutama kuukausi ja talot alkavat sielläkin olla pystyssä. Ainakin ranskalaishenkinen ketjuravintola on jo avajaisia vaille valmis. Toivon mukaan myös muut pytingit osoittautuvat ravitsemusliikkeiksi - olisikin mahtavaa, jos täällä voisi kerrankin oikeasti kävellä jonnekin! Myös taloyhtiömme takana alkaa pian tapahtua: kyltit kertovat, että niille tonteille on nousemassa luksustasoisia omistusasuntoja.

Rakentaminen on täällä järkyttävän nopeaa toimintaa. Elementtitalot nousevat sitä vauhtia, ettei välillä voi olla kyseenalaistamatta aikaansaatua laatua. Tämä lieneekin ihan perusteltu epäilys - täällä uudet asuinkompleksit ovat jo noin viiden vuoden ikäisinä "vanhoja" ja siitä toisen viiden vuoden päästä useimmiten jokseenkin rapistuneita. Ihmiset muuttavatkin paljon: ensin uusiin luksuskämppiin muuttaa paremmin toimeentulevia ihmisiä, sitten ehkä hieman alempaa keskiluokkaa ja niin edelleen. Monesti taloyhtiöiden iän voi ikävä kyllä päätellä paitsi ulkoisesta kunnosta myös asujamiston etnisestä kokoonpanosta.

Tällä hetkellä pieni kaupunginosamme kuitenkin kukoistaa. On vaikea kuvitella, että vielä kymmenen, viisitoista vuotta sitten epäiltiin kannattaako sinne pellolle mitään asuinrakennuksia alkaa rakentaakaan. Alue kun ei ollut riittävän kaukana sivistyksestä houkutellakseen varsinaiseen maaseutuasumiseenkaan, vaan pikemminkin suunnitteilla oli semiurbaania eloa muutaman peltopätkän päässä suurkaupungin sykkeestä ja silti aivan keskellä lukemattomien pienempien kaupunkien muodostamaa Metroplex-aluetta. Pelot osoittautuivat aiheettomiksi: IT-yritysten imussa tänne on pikku hiljaa saatu lukuisia ravintoloita, kauppoja ja juuri sentyyppistä asumista kuin oli tarkoituskin, selvästi kaupunkimme köyhemmästä keski- ja eteläosasta poikkeavaa. Itse asiassa pikku linnut kauppakamarilla ja valtuustossa ovat lauleskelleet, että oma kaupunginosamme on kovaa vauhtia tekemässä pesäeroa sen arvoihin ja imagoon sopimattomasta emäkaupungista, ja suunnitteilla on ajan myötä erota kokonaan omaksi kaupungiksi. Raha määrää tässäkin päätöksessä: täällä pohjoisosissa kiukutellaan, kun verodollarit menevät muka väärään osoitteeseen. Erikoista on myös nimistöön suhtautuminen: aluksi minulla oli asuinpaikkaani kysyttäessä tapana ilmoittaa reippaasti kaupungin nimi, joka helposti aiheutti kulmien kurtistelua tai outoja katseita, joita en oikein ymmärtänyt. Nyt olen riittävän akkulturoitunut viitatakseni kaupungin sijasta kaupunginosaan ja reaktiot ovat sen myötä myös täysin vastakkaisia. Välillä harmittaa, että osallistun tähän pinnalliseen peliin niin sujuvasti.

Tein itse pari vuotta sitten vapaaehtoistyötä tuolla eteläpuolella, paikallisen kirjaston lukutaito-ohjelmassa, ja kyllä ero oli kuin yöllä ja päivällä. Espanjantaidoista olisi noissa hommissa ollut melkein enemmän apua kuin englannin kielestä, vaikka englanti opetus- ja ohjelmakielemme olikin. Etelään päin ajellessa jaksoin myös aina ihmetellä kuinka nopeasti maisema muuttuu. Eroa ei niinkään voinut päätellä pihalla seisovista autoista, täällä kun tuntuu joka ikisellä pihaväylällä nököttävän vähintään kaksi autoa; sen sijaan eron paljastaa ensimmäiseksi niinkin erikoinen seikka kuin ruohikon kunto ja väri. Tässä kuivuudessa ja kuumuudessa kun kastelu tulee kesäisin kovin kalliiksi.

Vaikka mistään getoista ei tässä yhteydessä olekaan kyse, täällä asuminen kyllä todella motivoi vapaaehtoistöihin ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Vaikeaa olisi muuten sosiaalinen omatuntonsa kanssa elääkään. Soitin eilen suurkaupunkialueellamme toimivaan lukutaitojärjestöön, jonka toiminnassa olen ollut aktiivisesti mukana, ja syksyllä 'valmistuneet' oppilaani olivat lähettäneet terveisiä: lähes kaikki ovat jatkaneet jollekin järjestön muista kursseista! Se lämmitti sydäntä todella. Vapaaehtoistyöt kun eivät ole ainoastaan muiden auttamista vaan myös ainutlaatuinen mahdollisuus tavata ihmisiä, joiden kanssa ei tällaisessa yhteiskunnassa tulisi muuten tekemisiin. Oppilaani ovatkin antaneet minulle vähintään yhtä paljon kuin minä heille.