Parin päivän takaisen kirjoitukseni innoittamana (mahtavaa: olen reaktiivisesti itseinspiroiva) jatkan isoisäaiheesta.

Ukilla oli tapana opettaa minulle ja pikkuveljelleni shakinpeluun saloja ja esittää vieraillessamme erilaisia shakkiongelmia. Veljeni menestyi aiheen sisäistämisessä ilmeisesti paremmin kuin minä, mutta on silti pelkästään ukin ansiota, että muistan shakkisäännöt edelleen erinomaisesti vaikka en koskaan pelaakaan. En kai oikein jaksa keskittyä miettimään riittävän monta siirtoa eteenpäin. Kunnioitus shakkia ja sen taitajia kohtaan on kuitenkin säilynyt - pelkkä Karpov/Kasparov-kaksikon mainitseminen aiheuttaa minussa tänäkin päivänä pavlovilaisen ryhdistäytymisreaktion.

Isoisäni puolestaan opetti minulle pelituloskuulutusten oikeaoppisen suorittamisen lisäksi myös monta muuta hyödyllistä taitoa. Niistä riemastuttavimpiin lukeutunee perinteisten kimalaisradioiden teko. Voi sitä iloa kun luonnontieteellinen aparaattimme saatiin kerran toisensa jälkeen uusin uhrein pörräämään! (Animalia, huomio: pelin henkeen kuului vapauttaa kimalaiset vahingoittumattomina parin lyhyen eetteripuheenvuoron jälkeen.) Mahtavimmat kimalaisradiot tehtiin kesämökin ruusupuskista isoon takkatikkuaskiin, jonne nalkitettiin parhaimmillaan parikin pörriäistä yhtä aikaa. ZZZ - pörrrrr - ZZZZ!!!

Muisteloin miehelle aiheesta tässä pari iltaa sitten. Uninen mies totesi tyynyyn, että meillä kyllä tuntuu pörräävän tuo kimalaisradio ihan koko ajan.