"Lapset liikkuvat kuin ilman kantamina. Todellisuus nousee lentoon ja ulottuu yli vuorten ja lahtien. Meillä on timanttisilmät. Me näemme kaiken kätketyn, kaiken mikä ei ole tärkeätä; ruostuneen lastenvaunujen alustan, sateenvarjon joka oikeaan paikkaan istutettuna kasvaa surevien hahmojen mustaksi metsäksi, ihmeellisen kävyn joka on taatusti pudonnut taivaanpinjasta ja sitten sen ovat piilottaneet ja unohtaneet kömpelöt aikuiset, jotka ovat tuoneet sen joltakin matkaltaan joka nyt hilseilee heidän muistissaan kuin vanha maali.

Me istumme omassa maailmassamme polvet koukussa ja kuuntelemme lehväteltassamme ylisuuria aikuisia, jotka milloin madaltavat, milloin korottavat ääntään Bergin suljettujen ovien takana. Me osaamme haistaa heidän pelkonsa, heidän kiivaat päätöksensä, heidän hämmennyksensä. Meillä ei ole suljettuja ovia, ne avautuvat kuin siivet. Minä olen kuuntelija, salainen tietäjä. Seuraan Nopsajalkana aikuisten jälkiä."
-Carpelan, Kesän varjot (suom. Oili Suominen)

Voi Bo, kuinka osuvasti, kirkkaasti, oivaltavasti sanottu!

Juuri tältä minusta välillä lapsena tuntui.

Ei välttämättä pahalla tai hyvällä - timanttisilmät ja tarkka hajuaisti vain yksinkertaisesti Olivat.