Olipahan keikka! Koko illan voi oikeastaan hyvin tiivistää siihen, että Beck oli kova ja seura sitten vähän löysempää laatua. Konserttiseuraksi suoraan sanottuna ihan paskaa.

Beckiä oli siis tarkoitus mennä katsomaan miehen kanssa. Koska yllättävä Suomen-työmatka kuitenkin tuhosi tämän suunnitelman, pyysin sitten mukaan naapuria, joka on tehnyt minulle monia palveluksia ja on muutenkin erinomaisen avulias ja antelias itse. Tarkoituksenani oli siis antaa hänelle ja deitilleen liput johonkin tosi kivaan, ja kun kysyin Beckistä viime viikon lopulla hän innostui heti. Tämähän onnistui hyvin, tuumasin.

Vaan eilen sitten kävi ilmi, että eipä tyyppi ollut koskaan kuullut Beckistä. Deitti oli, mutta ehkä esiintyjä ei osunut siinäkään osoitteessa ihan nappiin. Kovasti molemmat vakuuttelivat olevansa innoissaan ja tunnelma olikin ihan hauska kun istuimme klubibaarissa konsertin etkojuomilla ja ihmettelimme lämppäriä. Aitiossa seuralaiseni kuitenkin parkkeerasivat takamuksensa välittömästi penkkien syvyyksiin eikä sieltä seuraavien parin tunnin aikana liikahdettu edes olkapäiden hytkyttämisen verran. Deitti ilmeisesti nukkuikin pariin otteeseen. Vähän orpona siis pyörin portailla itsepäisellä ei-tänne-nököttämään-ole-tultu-asenteella ja tunsin itseni hiukan ylimääräiseksi.

Onneksi musiikki oli ihan loistavaa ja tunnelma mainio, hyvä konserttijytke joviaalisti (jovialisoi? tämän siitä saa kun ryhtyy johtamaan verbejä ihan miten sattuu) ihmisiä ilmeisesti entisestään. Takanani fanitellut kundi alkoi jossain vaiheessa haastella jotain Beckin marionettishow'sta, ja vaikka herralle kävikin alta aikayksikön selväksi että sen kummempaa seuraa ei minusta saisikaan, hän esitteli minut ystävällisesti tyttökavereilleen, jotka kutsuivat minut liittymään seuraansa heidän liikkuvammalle rivilleen. Ja thank god vaan siitä rivistä, sillä kuten lähes kaikissa urheilu- ja musiikkitapahtumissa, ns. corporate suitet pitäisi varmaankin kieltää kokonaan - siellä kökkii tylsin jengi ja ainakin puolet hingutuista lipuista menee ihan kankkulan kaivoon. Mennään yrityksen aitioon postailemaan kun on kerran liput saatu ja sitten ollaan killjoy-tunnelmissa koko tapahtuman ajan. Minun on tietenkin ihan turha osoitella muita, kun kerran eilen sorruin itsekin juuri samaan virheeseen ja toin mukanani vieraat, joilla olisi varmaan ollut mukavampaa vaikkapa mäkkärissä tahi kotona telkkarin edessä.

Itse show oli siis kuitenkin loistavaa fiilistelyä, jossa yleisö aitioita lukuunottamatta oli hyvin mukana. Beckin mukanahan kiertää tällä 2006 vuoden kiertueella marionettiteatteri, joten valotauluille heijastetaan itse artistin ja bändin sijaan videofeediä  heitä esittävistä nukeista, jotka sitten esiintyvät yhtä tahtia bändin kanssa. Ote oli livenäkin tukeva ja soitanta terävää ja kohdallaan. Kaikki hittibiisit vedettiin tietenkin ja välissä monta muutakin loistosiivua, ja loppuhuipennus oli odotetusti paras. Pienenä kuriositeettina kerrottakoon muuten, että dallasilaisyleisö hurrasi silti eniten hauskalle pikku marionettivideopätkälle, joka esitettiin sillä aikaa kun bändi oli valmistautumassa encoreen - seikkailivathan nuket filmissä Dallasin jännittävissä maisemissa. Käytiin Texas Stadiumit ja JFK:n murhapaikat ja esiteltiin paikkaa kieli poskessa. Dallas, Texas, in the middle of nowhere. No, ehkä tämä välilämmitys oli tarpeen ja paikallaan, sillä tosiaankin encore-osuuden aikana jokainen kynnelle kykenevä (yritysvieraita ja omia vieraitani lukuunottamatta) oli mukana tanssahtelemassa, ulvomassa tai huojumassa, mikä nyt kunkin oma tyylilaji sitten sattuikin olemaan. Hyvä fiilis siis jäi, tosin miehen puolesta harmitti sillä olisi takuuvarmasti digannut. Ensi kerralla sitten...

157045583_93bc59e8c5.jpg?v=0
kuva: misocrazy/Flickr

Valitettavasti en saanut säädettyä kameraa niin, että olisin saanut asiallisia kuvia - enkä jaksanut siihen myöskään keskittyä. Lainasin siis kuvan toiselta Beck-kävijältä. Räpsäisy on toukokuiselta keikalta, mutta ihan tismalleen saman näköistä lavalla oli eilenkin. Tässä ei vain näy sivuvalotauluja. Kuvan keskellä hääräävät herrat operoivat siis noita marionetteja.


Hauska silaus illalle saatiin, kun kotimatkalla autossa naapuri ja deitti keskustelivat keikasta kohteliaasti. Naapuri totesi mm. että oli varmaankin kuullut biiseistä joitain ja että kyllä oli sitten hienoa musiikkia. Paras biisi oli ehdottomasti se liskobiisi. Siis mikä? No se liskobiisi, missä kaikki niin kovasti lauloivat mukana! Päästäni sinkoili väsyneitä kysymysmerkkejä ja naapuria kävi jo vähän hermostuttamaan. No älä väitä ettet tiedä, se kipale missa sanotaan koko ajan että "beibi mä oon lisko".

Ai se. No se oli tosiaan hyvä.