Jaahas, lukupäiväkirja näyttää taas siltä, että sitä ei ole vähään aikaan purettu tähän suuntaan. Lukeminen sinänsä ei tietenkään lopu ikinä, sillä se on tuikitärkeä henkireikä ja vanhin ja rakkain harrastukseni.

Listataanpa lukemisto vaihteeksi taas vanhalla kaavalla (kirjat on arvioitu toisistaan irrallisina, oman genrensä sisällä, lukumielentilasta riippuen ja muutenkin täydellisen mielivaltaisin perustein).

PEGASOS KORSKUU
  • No ei korsku...
ILOISTA RAVIA
  • William Boyd: A Good Man in Africa
  • Lynne Truss: Eats, Shoots and Leaves
  • Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go
  • Richard North Patterson: Protect and Defend
  • Riikka Pulkkinen: Raja

RISTILAUKKAA JA TEMPOILUA
  • Taina Sampakallio: Ikoni
  • William Boyd: Armadillo
  • Naomi Alderman: Disobedience
  • Tom Perrotta: Little Children
  • Jodi Picoult: The Tenth Circle
  • Marisa de los Santos: Love Walked In
LUIMISTUS
  • Markku Pääskynen: Vihan päivä
8491437.gif10184523.gif  raja.jpg  10313845.gif 6093135.gif

Vähän nihkeän nahkea painotus siis tällä kertaa; ehkä siksi ei ole tullut polkkailtua aiheesta. Jaksoon mahtuu funssailun takia myös viisi kuusi uudelleen luettua kirjaa, mutta niitä en nyt ryhdy listaamaan erikseen.

Boyd-annos on siis napattu näin talvellakin ja ihan kelpo menestyksellä: Armadillo-romaanin kohdalla en juurikaan jaksanut innostua tarinasta mutta tunnelma oli ihanan sateinen ja noir (itse asiassa kirja on kategoriassaan vähän väärässä seurassa, sillä useimmilta ansioiltaan se pesee seuralaisensa mennen tullen) ja A Good Man in Africa oli hieno, joskin kovin kyyninen kuvaus brittivirkamiesten jäähdyttelypostista siellä jossakin. Vastenmielistä porukkaa mutta hyvä tempo ja tarina.

Muita positiivisia lukukokemuksia olivat Pattersonin poliittinen jännitys (diggaan genrenä ja Pattersonin taustatutkimus on aina erittäin perinpohjaista; sisäpiirikontakteja löytynee ymmärtääkseni amerikkalaisen yhteiskunnan huipulle saakka), Ishiguron lempeästi kuvattu fantasia erään ihmisryhmän karmaisevasta kohtalosta ja Pulkkisen mainio esikoinen, jonka kerronta oli sujuvaa, tarina mukavasti rakennettu ja ainoa isompi miinus tuli typerästä, ylialleviivaavasta nimestä (joka ei ilmeisesti ollut kirjailijan oma valinta). Hullumpi ei ollut myöskään jakson ainoa faktateos, Lynne Trussin pieni kielipoliisiläpyskä, jossa puututtiin rautaisella nyrkillä välimerkkisääntöihin. Tällaiset tippuvat meikäläiselle hyvin, vaikkakin tyyli oli omaan makuuni ehkä vähän liian kivakiva. Etuna oli kuitenkin se, ettei todellakaan tarvitse olla kielientusiasti tai superlingvisti ymmärtääkseen yskän sääntöineen päivineen - sanomalla on siis mahdollisuuksia päästä perille useampaankin osoitteeseen.

Perrottan Little Children on tulossa (tai juuri tullut?) leffana, ja siinä muodossaan tarinalla voikin olla mahdollisuuksia vaikka mihin. Ainekset olivat makoisat ja odotukset alussa korkealla, mutta romaani ei niitä suinkaan lunastanut vaan päätyi olemaan latteahko, kevyesti epäuskottava ja kaiken kaikkiaan mitäänsanomaton. Uudesta rikos-Picoultista itse asiassa nautin - luin sen flunssassa niin kuin rouvan kirjoja aina ja se sopi siihen kuin nenäliina nyrkkiin ja kuumemittari kainaloon. Alhainen sijoittuminen johtuukin lähinnä siitä, että tämän pidemmälle näistä romskuista ei oikein ole ja väärällä hetkellä ne aiheuttaisivat minussa luultavasti vain kärsimättömiä huokauksia. Aldermanista ja De Los Santosista eli ole muuta sanottavaa kuin että olivat melkoisen tyhjänpäiväisiä - edellisen kohdalla se oli aikamoinen pettymys sillä aihe (ortodoksijuutalaisuudesta irtautuminen, perhe ja kulttuuri) oli todella kiinnostava.

Viimeiseksi vielä noista Finlandia-ehdokkaista. Ikoni oli sinällään aivan mukava kirja, taitavasti kirjoitettu, uskottava ja paikoitellen melkein koskettavakin. Minua ei tarina kuitenkaan jaksanut kiehtoa oikeastaan lainkaan enkä muodostanut henkilöihin minkäänlaista suhdetta - ja silloin ei voi kun todeta että ei ollut minun kirjani. Pääskynen sen sijaan kuului ehdottomasti kategoriaan mitä-helvettiä-te-ootte-oikeen-kelanneet-raati; minusta juttu oli kertakaikkiaan vastenmielinen, ahdistava ja retosteleva ja siitä puuttui kaikenlainen katharsis, jota tällaisilta tarinoilta vaaditaan (enkä todellakaan tarkoita tässä onnellista loppua). Lisäksi en kokenut sillä olevan mitään kummoisia kaunokirjallisiakaan ansioita - valinta olisi ollut helpompi ymmärtää, jos kieli olisi ollut poikkeuksellisen briljanttia, ytimekästä tai kaunista. Harvoin sanon näin, mutta inhosin romaania sydämeni pohjasta: siitä jäi ikävä ja tahmainen olo mutta ei ajatuksille mitään purtavaa.

Huuh, kauhean pitkästi tuli taas kirjoitettua. Ensi kerralla pitää viheltää peli aiemmin poikki. Sitä odotellessa lukeminen jatkuu - nyt meneillään on oikein lupaava A Private Hotel for Gentle Ladies, jossa 1900-luvun ilmassa on seksuaalisen heräämisen uutta aamua. We'll see....