631994.jpg Olen tainnut joskus kirjoittaakin siitä, kuinka hankalalta liikunnan uudelleen aloittaminen voi tauon jälkeen tuntua. Vielä vaikeampaa on kuitenkin, kun reipas urheilu pitää yhtäkkiä lopettaa kuin seinään vastoin omaa tahtoa: kroppa narisee ja kitisee, väsymys iskee huomattavasti helpommin ja pikkuvaivat pääsevät hiipimään tajuntaan kuin varkain. Pahinta on kuitenkin se henkinen puoli - pinna on kireämmällä kun päivän harmituksia ei pääse purkamaan reippaaseen hikoiluun ja säännöllisen endorfiiniannoksen uupuminen laskee elämänlaatua selvästi.

Minulle lätkäistiin siis urheilukieltoa tuossa pari viikkoa sitten. Arkiliikunta on edelleen sallittua mutta ei suomalaiseen malliin: on ihan OK puuhailla kevyitä kotiaskareita, kävellä autolta kauppaan ja työnnellä kärryjä hissukseen käytävillä tai jopa laahustaa etanan vauhtia pihakävelyllä, jos se ei tunnu pahalta, mutta viisi kerrosta portaita, ratikkaan juokseminen tai kaupungilla reippaasti viilettäminen ovat jo punaisen puolella. Mukavaa toki, ettei ihan makuullekaan tarvitse heittäytyä, mutta sallikaa minun kuitenkin valittaa. Olen tietenkin valmis tekemään poikasen hyvinvoinnin vuoksi ihan mitä tahansa, mutta mielessäni siihen oli tähän asti liittynyt juuri se, että reippalla ja järkevällä liikkumisella pidän meidät molemmat mahdollisimmat hyvässä kunnossa loppuun asti ja taistelenpa samalla stressiä ja muita hormonihyrskyjäkin vastaan tehokkaasti. Ennestään hyväkuntoiselle kun tuo pitkälle jatkuva aktiivinen urheilu periaatteessa sopii oikein hyvin ja on pelkkää plussaa.

631995.jpgNyt kuitenkin mennään näillä ja toivotaan, että laiska elämä hillitsisi supistuksia sopivasti. Ja voihan olla, että tämä on jokin ohimenevä vaihe ja liikunnalle näytetäänkin vihreää valoa myöhemmillä viikoilla (ai miten niin toiveikas...) Ennen kaikkea toivon kuitenkin poikaselle hyvää vointia ja vielä piiiiiitkää mukavaa eloa kohdun pimeydessä - eikä sitä tosiaan tee mieli edes sinne etanakävelylle silloin kun kovasti alavatsaa kiristää.

Tänään aamulla minulla oli kuitenkin viime päiviin verrattuna harvinaisen hyvä ja rento olo, joten hissuttelin muutamaan otteeseen taloyhtiömme ympäri. Vähän tylsä reitti, mutta kotikierroksen tekemisessä on se etu, että puolet siitä on varjossa - jo aamulla alkaa nimittäin olla aikamoisen kuuma. Lisäksi trailille lähtemisessä on aina se riski, että uupumuksen tai huolestuttavien oireiden iskiessä ei pääsekään heti pois, joten ei kun turvallista kehää kiertämään. Hidaskin kävely tuntui kyllä hyvältä liikkumattomuuden jälkeen - yleensä etanaliikunta on minulle henkisesti silkkaa kärsimystä - ja jouduin suorastaan hillitsemään itseäni, etten olisi kiristänyt tahtia tai pysähtynyt tekemään takanojapunnerruksia ja jalkakyykkyjä. Niiden sijaan pyrin nauttimaan niistä katselemisen arvoisista asioista mitä tuolta neliöltä nyt löytyy - kauniista kukkaistutuksista, taivaalla liitelevistä pilvenhattaroista ja edelleen vehreistä nurmikoista (meillä se on tuulettamisen arvoinen asia näin kesäkuun puolella).

* * * * *

Kävellessäni mielessäni pyöri myös koulujen lopettajaispäivä ja samalla kesän alkaminen: suvivirsi, sininen taivas ja sydämessä laulava vapauden tunne. Alkavan hellepäivän aamuinen lämpö sopi tunnelmaan, mutta itse aiheen olivat tuoneet mieleeni äitini kanssa aiheesta käymäni keskustelu aiemmin tällä viikolla ja aamulla miespuoliselta ystävältä Suomesta tullut tekstari:

Hitto, ollapa nuori. Ihan unelma pussikaljakeli, ja just sellanen ilma mitä oli aikanaan aina kun koulut loppu ... varmaan baariin illalla.

En voi väittää, ettenkö olisi tavoittanut ajatusta täysin. Sattuneista syistä en kuitenkaan lähde kaltseille juomaan pussaria tai edes illalla baariin, vaan grillaan pihalla, juon vitamiinivettä ja hämmästelen sydän solmussa poikasen potkuja (ihan uusi juttu meillä). Hauskaa sekin.

Niin, ja kirsikka-aika on alkanut!

Suloisia kesäpäiviä kaikille!

631996.jpg