Viikon päivät olen nyt sivusta seurannut, kun ensimmäinen yhteinen kotimme, oma lemmenpesämme, murenee pala palalta. Koska muuttomme osuu tosiaan arkipäivälle ja minusta ei ole kovastikaan apua sen paremmin pakkaamisessa kuin huomisessa tavaroiden kuljetuksessakaan, mies aloitti tavaroiden lajittelun, käärimisen ja purkamisen jo hyvissä ajoin. Ensin hävisi kaikenlainen irtain aines: maljakot, valokuvakehykset, kynttilät. Sen jälkeen olivat vuorossa viinipöytä pulloineen ja tavaroineen ja ne keittiön astiat, joiden alkuperäiset laatikot olivat vielä tallessa. Tämän jälkeen mies siirtyi riisumaan kotiamme tauluista ja hyllyistä - nyt seiniä koristavat enää siististi tilkityt koukkujen ja ruuvien reiät.

moving%20logo%20color.gifSohvalta olen ihaillut miehen tarmoa ja samalla ehkä hiukan surrut mennyttä kotia - ihanasta turvapaikasta ja rakkaiden yhteisten muistojen tyyssijasta on kehittynyt pikku hiljaa epämääräinen varastokompleksi, jonka laatikoiden ja pussukoiden keskellä navigoiminen tuo kaikkea muuta kuin kotoisan olon. Ihmisethän kodin tekevät ja odotan innolla, että pääsemme rakentelemaan uutta koloamme tuohon ihan naapuriin, mutta pieni haikeuskin lienee ymmärrettävää, onhan tässä huoneistossa koettu niin kovin paljon meille merkittäviä asioita ja tunteita. Ensimmäistä vajaata seurusteluvuottamme lukuunottamatta olemme asuneet ja rakastaneet toisiamme juuri täällä.

Vaan aika aikaa kutakin ja nyt onnellinen perheemme siirtyy kuhertelemaan seuraavan kotiimme, josta tulee varmasti siitäkin omalla tavallaan merkittävä paikka, vaikka tuskin ehdimmekään asua siellä kovin kauaa. Käytännön syistä on lisäksi syytä tuulettaa - tätä muuttoa ja sen mukana tulevaa uutta työ/vierashuonetta on nimittäin odotettu! Lisäksi poikasellekin löytyy uudesta asunnosta oma soppi, jota alamme epäilemättä innolla miettiä ja sisustaa heti asetuttuamme. Muutto on siis etupäässä iloinen asia - kunhan nyt vain ensin selviämme siitä fyysisenä suorituksena... Alkuiltapäivästä mies on kutsunut paikalle erään reippaan maanmiehemme, jonka kanssa hänellä on ajatuksena kantaa isoimmat huonekalut ja muu raskas tavara. Myöhemmin paikalle saapunee myös toinen ystävällinen pikkuapuri, joka voinee auttaa laatikoiden jne. pienempien lastien kanssa. Muuten mies on urheasti ilmoittanut hoitavansa kaiken itse, "vaikka yötä myöten". On se reipas.

Ja siksipä minulla on tietenkin kauhean syyllinen olo, vaikka tällä hetkellä kannankin paljon tärkeämpää tehtävää. Omia vaatteitani heittelin tuossa aiemmin säkkeihin, mutta sekin alkoi jo parinkymmenen minuutin jälkeen ottaa koville, joten palasin vaakatasoon katselemaan työmuurahaiseni uurastusta. Huomenna minun lienee syytä lukittautua uuteen makkariin ja olla seuraamatta muuttotapahtumaa liian tarkkaan - muuten minun voi olla vaikeaa pitää näppejäni (ja työnjohtajaminääni) kurissa.

Wish me luck.
* * * * * * * * * * *

Täytyy vielä tähän loppuun kehua tuota ihanaa miestä - taas vaihteeksi. Sen lisäksi että hän on organisoinut ja fyysisesti hoitanut muuttoamme ja käynyt töissä normaaleja päiviä (ja miettinyt koko ajan kahta työtä, vanhaa ja tulevaa) hän on myös toiminut muonamestarina, siivoojana, pahojen päivien cheerleaderina, tanssiviihdyttäjänä, hellänä tulevana isänä ja rakastavana aviomiehenä. Vuodelepopäivinäni mies nousi ekstra-aikaisin tehdäkseen minulle valmiiksi mukavan tyynypesän sohvannurkkaan ja valmistakseen jääkaappiin toivomusten mukaisen aamiaisen, päivän välipalat kuppeihinsa ja juomat odottamaan pulloissa ja kylmätermoksessa. Lounasaikaan ritarini pyyhälsi mahdollisuuksien mukaan kotiin lounasta tuomaan tai järjestämään ja iltaisin palvelu pelasi niin hyvin, että aina en ehtinyt edes pyytää ennen kuin tarpeeni täytettiin, ystävällisesti ja suukon kera. On uskomatonta kuinka paljon lepoasentoon määrätty tarvitseekaan toisen apua - vaikka pyrin olemaan mahdollisimman helppo potilas, edestakaisin hyppäämistä todellakin riittää, joten tuntuu erityisen hyvältä vastaanottaa palvelukset ilman syyllistämistä tai kärsiviä katseita. Vaikka olen nyt voinut osallistua askareisiin659199.jpg jonkin verran, mies hoitaa edelleen kaikki isot asiat ja raskaammat kauppareissut, pysähtyy ohimennessään halaamaan, pitää sohvalla makaavan vaimon juomissa ja proteiineissa, jaksaa kuivata kyyneleet ja kuunnella murheita, juoksee innoissaan kokeilemaan aina kun poika potkii masussa, lukee iltasatuja samalla kun paijaa sekä äitiä että poikasen pinnalla pyörähtävää päätä - ja muistaa joka päivä kertoa minulle kuinka kaunis olen, kuinka tärkeitä ja rakkaita me molemmat.

Minun aviomieheni, maailman paras ja rakkain.

Ja kyllä, kerron tämän hänellekin. Joka päivä.

Ainakin melkein.